Toimittaja Heidi Malin kirjoitti Esalaisessa (ESS 21.12.21) lasten ja nuorten masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Siinä hän pohtii, miksi nykyään moni kokee olevansa yksinäinen ja jäävänsä jonkun yhteisön ulkopuolelle.
Hänen kanssaan olen samaa mieltä. On hälyttävää, että moni koululainen ja opiskelija voi niin huonosti.
Korona-epidemia on tietysti pahentanut asiaa, mutta kaikkea ei voi laittaa sen piikkiin. Suomessa ollaan nyt ottamassa taka-askelia. Täällä pärjää lapset, joiden vanhemmat ovat aktiivisia ja yleensä hyvässä sosio-ekonomisessa asemassa.
Itse olen aloittanut koulunkäynnin Porvoossa. Lähekkäin oli kaksi kansakoulua (ruotsin- ja suomenkieliset). Lisäksi melkein keskustassa oli apukoulu. Ihmettelin aina sen nimeä.
Peruskoululaki tuli voimaan vuonna 1968. Sen tarkoitus oli tarjota kaikille samat tiedot ja taidot. Siihen aikaan TV:ssä oli vain kaksi kanavaa.
Nykyään kaikille "maailma on avoin". Netti ja TV tarjoavat tietotulvan.
Monesti vanhemmat ovat kyvyttömiä ottamaan lapselta kännykän pois edes kauppareissun ajaksi. Nuorille se vaikuttaa olevan käden jatke. Lisäksi tulevaisuuteen liittyviä ratkaisuja tehdään mutu-tuntumalla.
Kun lapseni aloittivat lukion 2000-luvulla, niin kurssit piti valita "tarjottimelta". Minulla oli helppoa, kun valinta oli matikka- tai reaalilinja.
Lisäksi syytän lasten ja nuorten pahoinvoinnista TV-ohjelmia kuten Ex on the beach tai Temptation island. Siellä kauniit ja rohkeat juhlivat ja rellestävät. Mielestäni se ei anna oikeaa kuvaa parisuhteesta. Puhumattakaan perhe-elämästä.
Oman kokemukseni mukaan elämä lapsiperheessä on arjen sietämistä. Se vaatii pitkää pinnaa ja vanhempien läsnäoloa. Nykyään monella lapsella ja nuorella on aikuisen ikävä. Olisiko se yksi syy oireisiin?