Miksi pelien ”haitoista” valitetaan? Niistä kyllä kuulee paljon valitusta ja taivastelua.
Pelien mukamas haitoista on varmasti paljon puhetta, sillä ne ovat uusin median muoto, ja vieläpä interaktiivinen sellainen. Vaikka tässä kohtaa tietokone ja konsolipelejä on ollut olemassa yli 50 vai 60 vuotta, ovat ne silti uusin tulija ja siksi saavat osakseen suurinta epäilystä.
Uudet asiat ja mielipiteet kun tuppaavat aina saamaan osakseen paljon negatiivista huomiota yksinkertaiseksi vain siksi, että ne ovat uusia.
Pelien väitettyjen ongelmien korostaminen sai alkunsa jo niiden alkutaipaleella Yhdysvalloissa, jossa siitä nostettiin melkoinen moraalinen paniikki, kun vanhemmat sukupolvet olivat kauhuissaan nuorempien kiinnostuessa jostain mistä he eivät ymmärtäneet mitään. Se oli luonnollisesti heille merkki siitä, että tämä on väärin ja pahaa. Suurin väite oli, että ne aiheuttivat väkivaltaa, ja tämänhän on täyttä puppua.
Tähän päivään asti ei ole väliä, kuinka monta kertaa ”pelit väkivallan aiheuttajina” – myytti murretaan, koska moni aidosti uskoo tämän olevan totta.
Syy tälle uskoakseni on, että on hyvin edullista yhteiskunnille (monikossa, koska sama ongelma kaikkialla) syyttää jotakin uutta, joka ikään kuin ”tuli paikalle pilaamaan hyvän vanhan”, sen sijaan, että myönnetään koko ajan olemassa olevien isojen epäkohtien olemassaolo, ja että yhteiskunnalla olisi peiliin katsomista.
Tietokone ja konsolipelejä on ollut olemassa yli 50 vuotta.
Tämä syntipukki denialismi tietenkään ei korjaa mitään, mutta pääpointtihan siinä on juuri se, että ei tarvitse korjata mitään, jos ei myönnä minkään olevan ongelma. Tyyliin: Videopelithän ne vain aiheuttavat synkkiä asioita, eikä meillä muilla ole siihen osaa tai arpaa, kun emme valitse alkaa korjaamaan epäkohtia mielenterveyspalveluissa, tukiverkossa, tai muissakaan yhteiskunnan asenteissa, jotka aiheuttavat näitä ongelmia.
Siksi lienee niin usein törmää tähän huuhaa-väitteeseen videopeleistä kaiken maailman pahuuden aiheuttajana.
Lo pu ksi kevennys, joka samalla kätevästi jälleen murtaa myytin videopeleistä väkivallan aiheuttajina. Kuulin tämän tarinan eräässä nettipeliporukassa: olipa kerran mummi, jonka lapsenlapset olivat unohtaneet hänen luokseen Xboksinsa. Mummi oli monesti ihmetellyt, kun pojat pelasivat pelejä, ja päättänyt, että kerran he jättivät konsolin tänne erheellisesti, hän voisi kokeilla mitä tämäkin pelaaminen nyt sitten oikeasti on.
Mummi tykästyi niin pelaamiseen, että hän halusi aina haastaa lapsenlapsensa peleissä, kun he tulivat käymään: Hänestä kuoriutui lopulta niin hyvä, että oli sitten painipeli tai räiskintäpeli, antoi mummi nenille mennen tullen ja lähtien.
Lopuksi tämä kutomisesta, leipomisesta, ja puutarhanhoidosta pitävä leppeä mummi hommasi omat välineensä, ja rupesi pelaamaan räiskintäpelejä netissä.
Siellä hän innokkaasti sohvallaan käkättäen ohjain kourassa syötti nuoremmille klopeille lyijyä konekiväärit laulaen hyökätessään päälle kuin yleinen syyttäjä, samalla kun viskoi käsikranaatteja menemään kuin viimeistä päivää laittaakseen toisen joukkueen Urpot syömään turvetta.
Mummi siis löysi pelaamisen ilot, eikä hänestä tullut oikeassa elämässä yhtään sen militantimpaa, vaan hän oli silti leppoinen oma itsensä. Päästä vaan mummi irti.