Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Päivitämme verkkosivujamme, tilaajien on kirjauduttava uudelleen

Lukijalta | Maisema on yhteinen tiettyyn rajaan saakka

Radiosta ja tv:stä kuului ja näkyi, kuinka professori Janne Kotiaho kertoi suomalaisten velvollisuudesta rauhoittaa metsiään. On kuulemma pakko.

Palautui mieleeni aika 1970-luvun alkupuolelta 1980-luvun loppuun. Silloinkin vaadittiin metsiemme suuren osan rauhoittamista. Puheet olivat yllättävän samat. Silloin piti muuttaa yhteiskuntamme tasavallasta kommunismiin.

Eikö tänään voitaisi tehdä näin? Otan vertaukseksi inhimillisen elämän parhaimmat tapahtumat, havaitseminen, ihastuminen, rakastuminen, kiintyminen.

Suomen suurin luonnonsuojelija, luonnonsuojeluvalvoja Reino Kalliola, totesi aikanaan: ”Vaikka emme omistaisi maata kynnen vertaa, on maisema meille yhteinen.” Olen tullut samaan tulokseen. Se ei kuitenkaan saa olla niin yhteinen, että millään ei ole mitään väliä.

Noina mainittuina vuosina tehtiin muun muassa maakunnallisia vaihekaavoja, joiden tavoitteena oli saada säilymään jokaiseen kuntaan seudulla olevien soiden näytteet ja vanhojen metsien rauhoittamisen piti olla virallinen lopputulos maanomistajien vapaaehtoisesti säästämille alueille.

Kun tehtyjä luonnoksia esiteltiin maanomistajille vasta kunnantalolla, kävi niin, että kuvaannollisesti jo seuraavana päivänä suot ojitettiin ja aarnialueet kaadettiin.

Lisäpontta toimille antoi järvien ranta-alueiden kaavailtu jättäminen yleiseen, ”kollektiiviseen” virkistyskäyttöön. Rannan ja kesäasuntojen välin piti olla 200–300 metriä. Sille oli perusteena myös holtittoman rantarakentamisen estäminen.

Olin Orivedellä yleisötilaisuudessa kuuntelemassa, kuinka muun muassa Päijänteen rannat tulevat rakennetuiksi parissa vuodessa, mikäli tuota vaatimusta ei noudateta. Kuin pisteenä iin päälle vaativat eräät kulkuoikeutta pihojen läpi.

Julkinen liikenne oli muuten hyvä, mutta vaatimuksena oli, että sen nimeksi piti saada joukko- eli kollektiiviliikenne. Paljon muutakin tapahtui. Myös perinteinen työsuojelu sai uuden tarkoituksen. Samoin kävi vapaaehtoisen luonnonsuojelun, kun politiikka otti sen haltuunsa.

Muutos oli varsin konkreettinen. Jopa lääneihin perustetut ympäristötarkastajien ja myöhemmin uuteen ministeriöön perustetut virat, antoivat eräille puolueille luonnon- eli ympäristönsuojelumandaatit.

Lisäksi tulivat tutuiksi erilaiset luonnonsuojelun arvoja loukkaavat mielenosoitukset ja laittomuudet. Kuulemamme ja näkemämme uutisohjelmat olivat todella tutunomaisia. Valitettavasti.

Meillä on ollut, ja edelleenkin on, monia lyhytnäköisiä, vain teknisiä ja taloudellisia tarpeita tyydyttäviä ympäristörasitteita. Tehtäviemme päätavoitteen pitää olla noiden haittojen vähentäminen ja hävittäminen.

Se on oikeaa kestävää, ympäristöämme säästävää ja elvyttävää kehitystä! Se on luonnon- ja kulttuurinsuojelua! Maaperämme määrältään mittaamattomat bakteerikannat olkoot Luojamme kehityslaboratorion hallussa.

Mitä ovat ”vieraslajien”, kuten kurttulehtiruusun hävittämisvaatimukset? Eikö sitkeä ja hyväntuoksuinen, erittäin runsaasti terveellisiä kiulukoita tuottava vaatimaton pensas enää olekaan mitään?

Eiköhän istuuduta hieman mietiskelemään, mitä nuo ”vieraslajit” oikein ovat? Otetaan esimerkiksi vaikkapa suorastaan kansallispensaaksi muodostunut syreeni. Se tuotiin Ranskasta. Niin vain on, että useimmat kauniit ja monipuolisesti hyödylliset pensaamme ovat ”vieraslajeja”.

Mitä emme tarvitse, on jättiukonputki, jota ei ehkä millään saada kasvillisuudestamme pois, koska sillä on oivalliset leviämisolosuhteet itärajamme takana. Niiden hävittäminen ei kuulu meille.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva maisemanhoidonvalvoja.