Äkillisesti toimittajan ajatuksenjuoksu pysähtyy ja hän kokee erikoista kaipuuta aikaan, joka on tavoitettavissa mutta tuntuu kaukaiselta.
Näin on käynyt nyt kahdesti viime viikkojen aikana. Molemmilla kerroilla syynä on ollut kuva.
Ensimmäinen kuva tuli vastaan Helsingin Taidemuseossa HAMissa. Greta Hällfors-Sipilän Yö vuodelta 1931 oli yhtä pysäyttävä kuin arvostelun kuvassa, mutta se vaikutti etenkin viemällä ajatukset menneisyyden kotiin. Tai pikemminkin siihen, mitä siellä ei ollut.
Nainen, ehkä Greta Hällfors-Sipilä itse, katsoo ikkunasta kuun ja katuvalojen valaisemaa helsinkiläistä maisemaa. Maalaus henkii kaipausta ja modernia yksinäisyyttä. Mutta se henkii myös jotain sellaista, mikä tuntuu kutsuvalta: kodissa ei ole käden ulottuvilla puhelinta. Televisiota tai suoratoistokanavia ei voi laittaa päälle.
Varmaan maalauksen kodissa olisi radio. En tiedä, lähettikö Yleisradio tuolloin yöaikaan ohjelmaa.
Ehkä maalauksen ihminen helpottaa oloaan sytyttämällä sähkövalon ja lukemalla kirjaa, molemmat tuolloin verrattain tuoreita mahdollisuuksia.
Ajatus tuntui rauhoittavalta.
Kaipuussa menneeseen maailmaan on aina riskinsä.
Toisessa yhteydessä katsoin kuvia 100-vuotiaan Suomen journalistiliiton alkutaipaleelta. Liiton puheenjohtaja istui huoneessaan 1920-luvulla.
Millaista siinä huoneessa olisi ollut työskennellä? Ei tietokonetta, ei kännykkää, ei sähköpostia, ei huomiota vaativia viestejä muulloin kuin postinkantajan niitä tuodessa. Puhelinkin on todennäköisesti soinut harvakseltaan.
Kirjeenvaihtoa, jonka nopein rytmi on mitataan vuorokausissa, ei sekunneissa.
Aloin kuulla hiljaisuutta. Ehkä talossa oli kohisevat vesi- tai viemäriputket (luultavasti talossa oli sisä-WC), ehkä huoneissa kuului askelia ja puhetta seinien läpi. Kadulla kulki harvakseltaan autoja, hevoset ja kärryjen renkaat pitivät ääntä kivikaduilla.
Kuvan ihmisen normaali äänimaisema ja työpäivä olisi nyt melkeinpä hiljaisuutta, ainakin se olisi rauhaa.
Hetken aikaa olo oli kuin olisi tuijottanut näytettä ulkoavaruuden elämänmuodosta.
Lahdesta saa taas pitää, pitkän tauon jälkeen
Kaipuussa menneeseen maailmaan on aina riskinsä. Taaksepäin katsoessa elämän näkee aina yksinkertaisempana kuin se on oikeasti ollut. Nykyhetkessä puolestaan korostuvat sekä edistysaskeleet että vitsaukset: Kun asiat ovat liian lähellä, ne eivät asetu perspektiiviin oikein. Kun ne ovat kaukana, ne peittyvät utuun ja hämärtyvät yksityiskohdiltaan.
Mutta ehkä meiltä on oikeasti kadonnut jotain hälyn ja vilkkuvien valojen keskellä.
Vuonna 2006 islantilainen kirjailija Andri Snær Magnason suostutteli Reykjavikin kaupungin sammuttamaan yhtenä iltana katuvalot puoleksi tunniksi. Ajatuksena oli antaa ihmisille kerrankin mahdollisuus nähdä aito yötaivas kaikessa syvyydessään. Samaan aikaan tähtitieteilijä kertoi Islannin yleisradiossa, mitä taivaalla näkyi.
Pimeydessä ei onneksi tapahtunut onnettomuuksia. Mutta Andri Snær teki kiehtovan havainnon: kun ihmiset jäivät keskenään pimeyteen, he alkoivat kuiskata.
Pankkisuhde on kuin parisuhde – siksi Handelsbanken saa taiteilla sanomistensa kanssa