Simu Perälän Esalainen: Lahtelaisankerias opetti sen, mitä en lapsena oppinut

Simu Perälä

Kun olin lapsi, rakastin kaloja, tai en välttämättä niinkään kaloja, vaan kalastamista ja kaikkea siihen liittyvää. Järjestelin jigit ja uistimet pieneen viehelaatikkooni siististi kerta toisensa jälkeen.

Aina kun sukuloimme isäni siskon luona, ihailin tämän puolison värikkäitä vaappuja, jotka oli tarkoitettu huomattavasti isompien kalojen kiinniottoon kuin omat pienet uistimeni.

Ensimmäisen Abu Garcia -umpikelani sain syntymäpäivälahjaksi joskus kymmenen ikävuoden tienoilla. Kuivaharjoittelin heittoa kotipihalla koukuttomalla harjoituspainolla.

Lomien kohokohdat liittyivät usein kalastukseen: kesällä Aurajoella, syyslomalla järvillä siellä täällä Suomea. Aikainen herätys ennen muita ja lähtö täysin tyynelle järvelle.

Edellisiltana olin pyöritellyt pieniä taikinapalloja, jotka kiinnitin uistinten koukkuihin. Halusin saada kalat nalkkiin.

Yhtenä talvena pääsin pilkille. Hiljaisuudessa istuskelu ja vavan verkkainen nykiminen sekä jatkuva pään yllä väreilevä odotus saivat minut innostumaan.

Saimme saaliiksi neljä tai kuusi ahventa, en muista kumpi se oli, mutta sen tiedän, että saalis oli suurin koskaan saamani.

Pikakelaan parin vuoden takaiseen.

Laiturinnokassa käteeni ojennetaan avokela. En alkuun muista, miten se toimii, mutta parin haparoivan heiton jälkeen liikkeet alkavat tulla kuin itsestään.

Tällä kertaa heitän merelle ja toivon, ettei yksikään kala nappaa.

Pikakelaan viime viikonloppuun. Kotkan Maretariumissa jään tuijottamaan altaassa lilluvaa ankeriasta silmiin.

Se on yksi maagisimmista tietämistäni kaloista. Se muuttaa muotoaan useasti elämänsä aikana ja kutee aina samassa paikassa, Sargassomerellä Länsi-Atlantilla.

Maretariumin suurimmat ankeriaat ovat syntyneet vuonna 1976 ja peräisin Lahdesta. Niiden ikä on tiedossa, koska ne on istutettu Vesijärveen ja myös pyydystetty sieltä.

Myöhemmin vastaan tulee allas, jossa on taimenia ja sorvia. Ihailen niiden värikkäitä suomuja ja sanon tyttöystävälleni, että pitäisi ehkä lakata syömästä kalaa.

Illallisella lautasellani on kuhaa.

Kun olin lapsi, rakastin kaloja, tai en välttämättä niinkään kaloja, vaan oheistoimintaa, jonka opin kuuluvan kaloista pitämiseen.

Rakastin kaloja eli kalastin niitä, eli tuotin niille kipua ja tapoin ne. Samaan luonto- ja eläinsuhteeseen ovat oppineet sadattuhannet lapset minua ennen ja sadattuhannet lapsen minun jälkeeni.

Soisin, että lapsille opetettaisiin kalastamisen sijaan – tai edes sen ohella – empatiaa muunlajisia kohtaan. Mikä tekee minusta elävänä olentona arvokkaamman kuin lahtelaislähtöisestä ankeriaasta Maretariumissa tai ahvenista Vesijärvellä? Sekö, että minulla on tietoisuus ja osaan kirjoittaa sekä puhua?

Ehkä kaupunkien ruokatarjoiluja pohdittaessa voitaisiin hiilijalanjäljen lisäksi ottaa huomioon myös eettinen näkökulma. Onko Ruotsin kuningas todella niin merkittävä henkilö, että hänen vuokseen voidaan tehdä poikkeus ja tappaa elävä, tunteva olento ravinnoksi, vaikka ilmankin pärjäisi?

Kommentoi

Uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kahdesti päivässä arkisin ja kerran päivässä viikonloppuisin.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut