Millamari Uotilan Esalainen Läheisen kuolemaan liittyvä byrokratia on omaisille kohtuuton

Paljon puhuttu digiloikka ja sähköinen asiointi ulottuvat nykyisin miltei kaikille elämänalueille. Yksi asia jää kuitenkin katveeseen, kantaman ulkopuolelle, ja se on kuolema.

Kun läheisen elämä päättyy, omaisilla on edessä valtava paperityön vyöry. Kuolema on vielä 2020-luvullakin kafkamaista byrokratiaa.

Ongelmat tiivistyvät erityisesti perunkirjoitukseen. Verottaja vaatii, että perunkirjoitus on tehty kolmen kuukauden kuluessa kuolemasta. Aikataulussa on kuitenkin vaikea pysyä, kun tarvittavien papereiden saaminen kestää viikkokausia.

Perunkirjoituksessa tehdään selvyys vainajan omaisuudesta, mutta jo pelkän sukuselvityksen saaminen seurakunnasta ja uudesta Digi- ja väestötietovirastosta on työn ja tuskan takana. Viime vuoden alussa perustettu virasto on ollut niin pahoin ruuhkautunut, että perunkirjoitukseen tarvittavien virkatodistusten saaminen on kestänyt viikkoja, jopa pari kuukautta.

Käytännössä vainajan virkatodistuksen ideana on osoittaa, keitä ovat perilliset, useimmiten siis puoliso ja lapset. Yksi todistus ei kuitenkaan riitä, jos esimerkiksi kuollut vanhempi kuului kirkkoon mutta lapset eivät.

Lappuja tilataan niin kauan, kunnes perilliset ovat selvillä järjestelmän vaatimalla tavalla.

Uuden Digi- ja väestötietoviraston käynnistämisongelmat ovat olleet valtakunnallisia. Virasto syntyi, kun alueelliset maistraatit ja Väestörekisterikeskus yhdistettiin viime vuoden alussa. Ajatuksena oli vähentää luukulta toiselle juoksemista ja laajentaa sähköisiä palveluita. Hyvästä tavoitteesta huolimatta uuden viraston käynnistäminen on selvästi epäonnistunut.

Valtio on matkan varrella paikannut tilannetta antamalla virastolle lisää resursseja, mutta voimavaroja olisi pitänyt olla alun alkaen enemmän.

Myöskään seurakunnissa palvelujen digitalisoiminen ei ole sujunut ongelmitta. Ruuhkia syntyi varsinkin kesälomakaudella, mikä kertoo paljon uudistukseen varautumisesta.

Kaiken tämän keskellä yhden, sähköisen luukun malli tuntuu vielä kovin kaukaiselta.

Omaisten näkökulmasta virkatodistukset ovat vain yksi osuus paperimaratonissa. Pankin kanssa asiointi on kokonaan oma lukunsa. Vaikka tieto kuolemasta kulkeutuu viranomaisreittejä pitkin myös pankille, raha-asioiden hoitaminen vaatii todellisuudessa useita yhteydenottoja ja konttorikäyntejä.

Prosessien tarkoituksensa on suojata omaisuutta ja estää välistä vetäminen. Voi kuitenkin kysyä, missä vaiheessa omaisuudensuoja on mennyt liian pitkälle.

Ei ole tarkoituksenmukaista eikä kohtuullista vaatia omaisilta tuntikausien paneutumista, jotta varallisuus – usein pankkitilille jäänyt palkka tai eläke – saadaan asianmukaisesti kirjoihin ja kansiin. Tällä hetkellä omaiset hoitavat asioita, joiden tekeminen olisi juristin kokopäivätyötä.

Eikä kuolinpesä ole ainoa ponnistus. Sen ohella järjestellään hautajaisia, otetaan vastaan surunvalitteluja, ehkä tyhjennetään asuntoakin.

Aikaa ja voimia pitäisi riittää myös töistä raskaimpaan, surutyöhön, joka usein pääsee alkamaan vasta kun kaikki muu on tehty.

Runous sanoittaa surua: "On tärkeää, että surun kokemukselle ja tunteelle löytyy sanat, jotta sureva pääsee eteenpäin"