Chiméne Bavardin Esalainen Kuka lohduttaa erotettua ministeriä? Tuore dokumenttisarja pisti miettimään poliitikkojen ja toimittajien valintoja

Viime päivinä olen kollegani Janne Niemisen tavoin ahminut Politiikka-Suomi-nimistä sarjaa. Janne ehti kirjoittamaan ohjelmasta jo ajatuksia herättävän kolumnin viime viikolla, mutta jatkan saman aiheen parissa hieman eri kulmasta.

Neljän ensimmäisen näkemäni jakson perusteella olen työkaverini kanssa samaa mieltä lähihistorian kimurantteja kuvioita hienosti avaavan sarjan parhaasta puolesta, ja se on inhimillisyys. Suomen eturivin poliitikot ovat monelle tuttuja vain kohua herättäneistä uutisotsikoista, kinaamisesta tai monimutkaisesta vaalijargonista. Jotenkin ihmeellisesti nämä dokumenttisarjan tekijät ovat saaneet poliitikot puhumaan kameran edessä uudella tavalla. Rehellisesti, rohkeasti ja tunteensa näyttäen.

En muista koskaan kuulleeni, miten ex-pääministeri Matti Vanhanen kuvailee, miltä hänestä tuntui kun lehtien kansissa riepoteltiin hänen ihmissuhdekuvioitaan. Tai mistä ulkoministerin pestistä pois laitettu Ilkka Kanerva sai tukea nolon tekstiviestikohun jälkeen. Tai miten yksin Suomen ensimmäinen naispääministeri oli eroamisensa jälkeen. Tapahtumat herättivät tunteita meissä kaikissa jo silloin, mutta harva pysähtyi miettimään, miltä kohun keskellä elävästä poliitikosta tuntui.

Sarjasta on jäänyt mieleeni pyörimään erityisesti yksi lause. "Poliitikotkin ovat ihmisiä." Sitä toistelee moni, erityisesti Alexander Stubb, joka sai oman osuutensa kohuista. Lokaa tuli niin paljon, ettei mies aio koskaan palata eduskuntapolitiikkaan.

Televisiossa ja lehtikuvissa pokerinaamoina näyttäytyvät poliitikot surevat ja ahdistuvat negatiivisista jutuista, viettävät unettomia öitä ja välttelevät lähikauppoja lööppien takia.

Poliitikotkin ovat ihmisiä on ihan hyvä muistutuslause meille toimittajille, jotka joudumme kirjoittamaan välillä ikäviä juttua poliittisia päätöksiä tekevistä ihmisistä. Jos kielteisellä asialla on yhteiskunnallista vaikutusta, päätös jutun tekemisestä ja julkaisemisesta on helppo: juttu tehdään, jos se sisältää tärkeää tietoa yleisölle.

Mutta mitä jos negatiivinen asia liittyy kaikille tutun poliitikon yksityiselämään, jota hän on esitellyt positiivisten juttujen kautta? Onko parisuhteen päättyminen koko kansan asia? Dokumenttisarjassa muistutetaan, että osa poliitikoista lähtee mielellään mukaan viihdeohjelmiin ja esittelee kotiaan naistenlehdessä. Sen jälkeen yksityisyydensuojaan vetoaminen on vaikeampaa.

Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että kohu-uutiset poliitikkojen ja julkkisten yksityiselämästä ovat niitä kaikkein luetuimpia. Niitä klikkaillaan, jaetaan ja kommentoidaan sosiaalisessa mediassa sellaisella vyöryllä, ettei mikään toimitus oikein uskalla olla niitä tekemättä.

Moni ehkä ajattelee, että sellaisen jutun tekeminen on toimittajille helppoa. Se on väärin ajateltu, sillä toimittajatkin ovat ihmisiä. En myönnä tuntevani yhtään kollegaa, joka nauttisi sellaisten juttujen tekemisestä, joiden arvaa aiheuttavan jollekin toiselle harmia tai surua. Sama pätee kolari- ja onnettomuusuutisiin. Niiden kirjoittaminen on kamalaa, mutta niitä pitää tehdä ja niitä luetaan paljon. Ihmisiä kiinnostaa mitä toisille ihmisille tapahtuu.