Millamari Uotilan Esalainen: Suomalaisen elokuvan kansainvälinen noste ei ole harhakuvitelmaa

Millamari Uotila

Millamari Uotila

Kuluva vuosi on ollut suomalaiselle elokuvalle ikimuistoinen. Enkä puhu nyt koronasta, vaan niistä hienoista uutisista, joita maailmalta kantautuu.

Ensin Juho Kuosmasen elokuva Hytti nro 6 voitti Cannesissa festivaalin toiseksi korkeimman palkinnon, eli Grand Prix’n. Vajaa pari viikkoa sitten Teemu Nikin elokuva Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia sai yleisöpalkinnon Venetsian elokuvajuhlien uudessa Orizzonti Extra -sarjassa.

Cannesiin ja Venetsiaan pääsy on jo itsessään hatunnoston arvoinen asia. Voittojen kohdalla puhutaan jo historiallisista saavutuksista. Palkintoja ei napattu missä tahansa karkeloissa, vaan Cannes ja Venetsia ovat elokuvafestivaaleista tärkeimpiä.

Palkinnot ovat yksi viesti siitä, ettei suomalaisen elokuvan kansainvälinen menestys lepää enää vain yhden nimen varassa. Huomio ehti henkilöityä vuosikaudet Aki Kaurismäkeen, mutta nyt ajat ovat toiset. Esiin on marssinut uusi sukupolvi omaäänisiä elokuvantekijöitä, jotka kertovat vaikuttavia tarinoita persoonallisella estetiikalla.

Ajatellaan vaikka Teemu Nikkiä. Hän tuntuu näkevän elokuvanaiheita siellä, missä toiset eivät. Elokuva sokeasta, liikuntakyvyttömästä miehestä ja tämän junamatkasta rakkaansa luokse on vetävä, pieni suuri tarina. Tunteikas ja kuitenkin suora ja konstailematon.

Nikin kädenjälki on myös tunnistettava, ja samaa voi sanoa monesta muustakin suomalaisesta ohjaajasta.

Eikä kansainvälisen tason osaaminen koske vain ohjaajia ja käsikirjoittajia, vaan huippuluokan tekemistä löytyy muiltakin lohkoilta. Esimerkiksi amerikkalaisen Sound of Metal -elokuvan äänisuunnittelua oli tekemässä Heikki Kossi tiimeineen. Elokuva sai äänisuunnittelustaan Oscarin.

Festivaalit ja palkinnot ovat toki vain yksi tapa tarkastella kehityskulkuja, mutta aika hienoltahan tilanne niiden valossa näyttää. Suomalaisen elokuvan kansainvälinen huomio ole mitään harhakuvitelmaa – sen kertovat tilastotkin.

Kansainvälisillä festivaaleilla esitettyjen suomalaisten elokuvien määrä on kasvanut selvästi. Suomen elokuvasäätiön tilaston mukaan vuonna 2011 kansainvälisillä festivaaleilla esitettiin 417 suomalaista elokuvaa, vuonna 2019 jopa 950 ja viime vuonna 678.

Vuonna 2020 festivaaleja kiersivät esimerkiksi Miia Tervon Aurora ja J. P. Valkeapään Koirat eivät käytä housuja, jonka maailman ensi-ilta oli Cannesissa.

Tämän vuoden palkintosade – kyllä, sellaiseksi sitä voi jo kutsua – kertoo kansainvälisestä laadusta ja verkostoitumisesta. Ja tietenkin useiden eri elokuvantekijöiden ja alan vaikuttajien vuosia kestäneestä työstä.

Mutta miten hieno kehitys saadaan jatkumaan. Ei ainakaan itsestään. Suomalainen elokuva ei monipuolistu, eikä uusia, nuoria tekijöitä nouse esiin, jos elokuvien rahoitus hyytyy kuin putket pakkasella.

Teemu Nikin aisapari, tuottaja Jani Pösö kertoi haastatteluissa, että Sokeaa miestä lähdettiin tekemään, vaikka rahoitusta ei vielä ollut. On kunnioitettavaa, että tekijät puskevat eteenpäin niukkuudesta huolimatta, mutta eihän tämän ihan näinkään pitäisi mennä.

Nyt olisi oikea hetki tarkastella, millaisilla rahoitusmalleilla vähän pienemmän budjetin elokuvia ja myös nuoria tekijöitä voidaan tukea.

Kommentoi

Uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kahdesti päivässä arkisin ja kerran päivässä viikonloppuisin.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut