Markus Pirttijoen Esalainen: Kari Lempinen ei ollut ensimmäinen, jolle kiitoksen sijasta näytetään ovea, kun kantaa huolta puoluettaan isommista asioista

Markus Pirttijoki

Markus Pirttijoki

Saksassa toimi liittokanslerina vuodet 1998–2005 mies nimeltä Gerhard Schröder. Samoihin aikoihin hän oli myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen SPD:n puheenjohtaja. Schröderin johdolla Saksassa toteutettiin massiivinen talousreformi, jossa sosiaali- ja työttömyysturvaa leikattiin ja toisaalta verotusta kevennettiin. Demari Schröder toteutti siis Saksassa hyvin kapitalistisen talouspoliittisen ohjelman.

Eipä siinä sitten kauan mennytkään, kun Schröder joutui eroamaan puolueensa puheenjohtajan paikalta. Myöhemmin tuli vielä turpiin vaaleissakin. Eron taustalla olivat inhimilliset tekijät: puolue koki ennennäkemättömän jäsenkadon ja mielipidemittauksissa sen suosio laski kuin Pohjois-Saksassa laiduntaneen holstein-friisiläisen lehmän häntä.

Saksan SPD:n jäsenetkin ymmärsivät, että työttömyyden kasvaessa jotain tarvitsi tehdä. Radikaali talousreformi ei kuitenkaan syleillyt sen kannattajakuntaa, vaikka jälkeenpäin varmasti moni demarikin on sitä kiitellyt.

Vuonna 2005 Saksan työttömyys kävi huipussaan lähes 12 prosentissa. Sitten reformi alkoi purra ja työttömyys kääntyi laskuun. Vuonna 2019 työttömiä oli enää viisi prosenttia.

Reformilla synnytettiin talouteen rakenteet, jotka mahdollistivat paitsi käänteen, myös sen, että Saksa selvisi vuonna 2008 alkaneesta finanssikriisistä pienemmin kolhuin kuin moni muu valtio – ja elpyi siitä nopeammin.

Schröder olikin enemmän maataan ajatteleva liittokansleri kuin puolueensa puheenjohtaja. Historia on todistanut, että on vaikeaa olla molempia.

Vähän samalla tavalla kävi keskustan Juha Sipilälle. Hän alkoi pääministerinä johtaa Suomea kuin yritysjohtaja: Korjataan ensin ongelmalliset rakenteet kuntoon ja aletaan sitten ruokkia kasvua. Sipilä sai kuitenkin huomata, että se mikä toimii yritysmaailmassa ei toimi politiikassa. Politiikassa pitää neuvotella ja käydä kauppaa puolueiden tuesta. Sitten pitäisi vielä muistaa olla puoluejohtaja ja toteuttaa ohjelmaa, jota kelpaa esitellä isäntien tupailloissa.

Sipilän politiikka ei ollut sellaista. Hänkin toteutti hyvin oikeistolaista ohjelmaa ja se kyllä puri. Suomi alkoi elpyä historiallisen pitkästä taantumasta. Työttömyys laski, työllisyysaste nousi ja valtion velkaakin päästiin lopulta lyhentämään.

Keskustan kannatus kuitenkin laski eikä Sipilälle ollut enää sijaa puolueen johdossa.

Schröderin ja Sipilän tarinat tulivat mieleen, kun seurasin uutisointia Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymän kokouksesta. Yhtymän hallitusta kaksi vuotta johtanut Kari Lempinen jäi ensin rannalle kuntavaaleissa ja sitten hänet lempattiin ulos yhtymähallituksesta, vaikka halukkuutta ja kokemuksen tuomaa osaamista jatkokaudelle olisi ollutkin.

Yhtymän puheenjohtajana Lempinen astui puoluetovereidensa varpaille, kun hän kannatti Hykyn ja Mehiläisen yhteisyritystä. Hallituksen puheenjohtajana Lempinen ajatteli enemmän Hykyä kuin puoluettaan. Huonostihan siinä sitten kävi Lempiselle, vaikka varmasti moni Lahden demarikin on kiitollinen siitä, että Hykyltä ei ole enää tullut kaupungille ylimääräisiä yli kymmenen miljoonan euron lisälaskuja.

Olisikohan vielä joskus politiikkaan mahdollista synnyttää kulttuuri, jossa oman navan ja puolueen sijasta asioita voisi tuijottaa vähän laajemmasta perspektiivistä ilman pelkoa potkuista?

Kommentoi