Viime päivinä on ollut julkisuudessa paljon keskustelua oppimistulosten romahtamisesta sekä suomalaisen koulukulttuurin tilasta ja hädästä. Vuorotellen syytetään opettajia, päätöksentekijöitä ja nyt myös vanhempia.
Meidän ydinperheessämme on neljä lasta, joista kaksi nuorinta ovat vielä peruskoulussa. Molemmat vanhemmat ovat työssäkäyviä ja meidät varmastikin lasketaan sosioekonomisesti ”hyvässä asemassa oleviksi”.
Silti meidän kuopuksemme ei pärjää nykykoulussa. Hän on autisminkirjolla ja oireilee hankalasti. Lapsemme on mitä ihanin ja rakastetuin, hänellä ei ole oppimisvaikeuksia ja hän myös nauttii oppimisesta ja onnistumisen kokemuksista.
Lapsemme aloitti ekan luokan normaalisti muiden lasten kanssa samassa luokassa, jossa oli vähän päälle parikymmentä lasta. Ensimmäisen kouluviikon jälkeen hän romahti.
Hänen käyttäytymisensä koulussa oli mitä vaihtelevinta. Hän suuttui, raivosi, tavarat lentelivät niin, että koulukavereita jouduttiin viemään turvaan. Hän kieltäytyi työskentelemästä, kun osasi jo lukea ja laskea ekaluokkalaisen tavoitteiden mukaisesti. Opettaja oli helisemässä, mutta niin oli myös kotiväki.
Pääsimme tutkimuksiin ilmeisen sujuvasti, ja diagnooseja alkoi ropista reilun vuoden kuluttua. Lapsi pääsi pienryhmään, jossa olo helpottui. Sitten taas seuraavalle luokka-asteelle suureen ryhmään, ja vointi huononi huononemistaan. Koulun viesti oli jatkuvasti, ettei lapsi ole koulukuntoinen. Todellisuus on, ettei koulu ollut lapsikuntoinen.
Ennen kaikkea nykykoulussa on liian vähän aikuisia, auttavia silmiä ja käsiä.
Neuropsykiatrisesti oireilevat lapset ovat nykyisessä koulujärjestelmässä aivan heitteillä. On suuria ryhmiä, vaihtuvuutta, sijaisia, ennakoimattomuutta, meteliä, väliaikaistiloja tai avotiloja.
Muun muassa nämä asiat luovat nepsylapselle kaaosmaiset olosuhteet. Ennen kaikkea nykykoulussa on liian vähän aikuisia, auttavia silmiä ja käsiä.
Näistä mikään ei ole opettajien vika. Eikä myöskään erityislasten vika, saati heidän vanhempiensa. Vanhemmat varmasti syyllistävät itseään jo ihan riittävästi ihan kaikesta.
Kun puhutaan kustannuksista, joita tulevaisuudessa kohdataan, missään en ole vielä kohdannut sitä, että olisi edes yritetty arvioida nykykoulun merkitystä erityislasten tulevaisuuden kannalta. Kun koko kouluaika on pärjäämistä ja sinnittelyä, tuskaa ja taistelua, niin millainen aikuisuus heitä odottaa?
Kun oppivelvollisuus päättyy, muuttuvatko nämä erityislapset kuin taikaiskusta työkykyisiksi ja hyvinvoiviksi aikuisiksi? Tätä en jaksa uskoa, vaan nämä nuoret aikuiset tarvitsevat varmasti yhä edelleen vahvaa yhteiskunnan tukea pärjätäkseen.
Jos koulu tukisi nepsylapsia paremmin ja toimisi kuntouttavana eikä kuormittavana, voisiko tulevaisuus olla toisenlainen?
Jos koulujärjestelmä tukisi nepsylapsia nykyistä paremmin ja toimisi aidosti myös kuntouttavana eikä kuormittavana, niin voisiko tulevaisuus myös olla toisenlainen?
Eniten tilanteessa suututtaa, että tietoa esteettömyydestä myös nepsylasten kannalta on kyllä saatavilla. Ketkä ikinä suunnittelevatkin kouluympäristöjä, sijainnista ja rakennuksista alkaen aina siihen saakka, mitä ja miten luokkahuoneissa tapahtuu, apua ja asiantuntemusta on olemassa.
Myös Autismiliitto on ottanut kantaa, etteivät Suomessa toteudu yhdenvertaisuuslain mukaiset, kaikille samanlaiset mahdolliset koulutukseen.
Oikeastaan voisin heittää tässä palloa Lahden kaupungin opetus- ja kasvatusjohtaja Lassi Kilposelle: miten olisi, jos kutsuisit koolle avoimen työpajan lahtelaisille nepsylasten vanhemmille, jossa voitaisiin visioida nepsylapsille esteetöntä kouluympäristöä.
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.