Lukijalta | Suomen tulisi keskittyä suojelemaan luontotyyppejä ja paikallista lajikirjoa

Metsäkeskustelussa pinnalla oleva hiilinieluista puhuminen ja metsävarantojen arvon määritys hiilinielujen avulla ei ole se kehitys, mitä monimuotoinen luonto ja monimuotoisten luontotyyppien suojelu tarvitsevat.

Globaalin ilmaston haasteisiin pystymme Suomessa ja Euroopassa vastaamaan viemällä pohjoismaista metsäosaamista. Hiilinielumetsitysten kohdentaminen jo aavikoituneisiin ja autioituneisiin alueisiin olisi merkittävä toimenpide, jolla voitaisiin saavuttaa oikeasti vaikuttavia muutoksia.

Suomesta Mika Anttonen (ST1) on useasti nostanut mediassakin Saharan metsittämisen esille. Emeritusprofessori Eero Paloheimo on yksi tiedeyhteisön kovaäänisimmistä metsien tärkeyden puolestapuhujista ja puhunut metsityksen mahdollisuuksista ilmastotoimena jo vuosikymmeniä.

Afrikassa on useita käynnissä olevia pienempiä metsityshankkeita, osa Suomenkin rahoittamia. Globaalien ilmastohyötyjen lisäksi niillä parannetaan elinolosuhteita kohdemaissa, mitkä edelleen vähentävät painetta siirtolaisuuteen.

Monien Euroopan entisten siirtomaavaltojen on varmasti hankala nähdä itseään metsittämässä Afrikan valtioiden aavikoituneita alueita, koska poliittisesti puheet metsityksistä on helppo kääntää uuskolonialismiin.

Menneisyyden taakka ei voi kuitenkaan määritellä tai rajoittaa nykypäivän toimia maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuuden hyväksi; varsinkaan tilanteessa, jossa toimille on vahva tiedeyhteisön tuki.

Tulevat sukupolvet pystyvät istuttamaan puita, mutta eivät palauttamaan ekosysteemejä, joiden lajistoa on tapettu sukupuuttoon.

Kansallisella tasolla meidän tulisi ennen kaikkea keskittyä suojelemaan luontotyyppejä ja paikallista lajikirjoa. Tulevat sukupolvet pystyvät istuttamaan puita, mutta eivät palauttamaan ekosysteemejä, joiden lajistoa on tapettu sukupuuttoon.

Kehitys ei saa ajaa Suomea umpikujaan, jossa paluuta aiempaan ei ole. Covid-19:n kaltainen viruspandemia ei ole mitään verrattavissa tilanteeseen, jossa esimerkiksi sähkönjakelun, kansainvälisten toimitusketjujen tai polttoainesaatavuuden pitkäaikaiset häiriöt aiheuttavat kansainvälisiä hätätiloja.

Mitä enemmän nykyiset sukupolvet luulevat luontokadosta kärsivää riskiä kestävänsä, sitä kovemmin tulevat sukupolvet joutuvat seuraavasta kansainvälisestä kriisistä maksamaan.