Marjaana Laholan Esalainen: Koronatrilogian osa viisi: pieni suuri hetki

Marjaana Lahola

Viime keväänä kirjoitin joukon Esalais-kolumneja, joita aloin kutsua koronatrilogiaksi, vaikka sarja taisikin lopulta venyä kolmeosaista pidemmäksi. Kun missään ei tapahtunut mitään ja elämä kutistui oman asunnon ja lähimetsäpolkujen kokoiseksi, myös kolumneista alkoi tulla enimmäkseen samaa kehää kiertäneiden ajatusten pyörittelyä.

Kun tilanne ei vielä tuntunut valtavan vakavalta, olin hieman huvittunutkin ihmisten kauhistelusta etäelämää kohtaan. Olin jo muutenkin tottunut siihen, että kaukana asuva lähipiiri on joka tapauksessa lähinnä ruudun toisella puolella, joten näin asiassa kaikki sen mahdollisuudet: teatteria, tanssitunteja, mitä vain mistä vain!

Sitten aloin kaivata normaaliutta. Kahvilaan, yökerhoon, jonnekin. Sekä ihmiset että epidemia tunkivat uniin. Halusin euroviisumaista riemua enkä norppana kotikivellä makaamista. Ihan tavallinen lääkärikäynti jossain vaiheessa myöhäiskevättä piristi kuin olisi mielialalääkkeitä saanut – ja jo siksikin, että kyseessä oli ihmiskontakti.

Sanoin jo koronatrilogiani ensimmäisessä osassa, että koronapandemialla on ennen kaikkea vahva kulttuurinen vaikutus. Silloin ajattelin lähinnä globaalin karanteeniajan vaikutuksia, mutta sittemmin on nähty, että vaikutus on koskenut oikeastaan ihan kaikkia ja kaikkea ihan kaikkialla.

Alkuvaiheessa ajatus oli tosin hellyttävä "kyllä tämä kohta ohi on". Kun poikkeusaikaa oli kestänyt suunnilleen viikko, joko minä tai joku muu hihkaisi kavereiden Teams-illanvietossa, että miettikää kuinka sekaisin porukka menee sitten kun tämä on ohi.

Sittemmin surun vaiheissa on ehditty shokista sopeutumiseen. Maski naamalle ja käsidesiä automaatista, turvaväli kiitos, tavattaisko ulkona. Tässähän tämä, vastataan, kun joku kysyy, mitä kuuluu.

Toki on sanottava, että suhtautuminen esimerkiksi rajoituksiin vaihtelee kovin paljon henkilöstä riippuen. Silti kaikki ovat saaneet tuta yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksen, kukin tavallaan.

Nyt istun kirjoittamassa tätä tuore laastari olkapäässä. Piikkipäivä tuntuu olevan myös melko monella tutulla. Viime aikoina olen kuullut sanan "sukupolvikokemus" jo pariin kertaan.

Vaikka ajallisesti rokottaminen jälkiodotuksineen ei vaatinut kuin parikymmentä minuuttia elämästä, rokotuspisteestä poistumisen jälkeen alkoi yhtäkkiä tuntua kovin kummalliselta. Yhtäkkiä nimittäin... hymyilytti.

Tekisi mieli vähän kiroilla tähän kohtaan: askel kohti vapautta, perkele! Vaikka rokotuksen jälkeen muistutetaan yhä turvaväleistä, maskeista ja käsidesistä, niin kyllähän tämä silti herranjestas tuo elämään jotakin, joka on siitä viimeisen 15 kuukauden aikana todella puuttunut.

Saapa nähdä, miten vaikka kymmenen vuoden päästä koulussa kerrotaan koronapandemiasta. Kysyvätkö lapset vanhemmiltaan, että ihanko muka oikeasti ja millaista se oli. Sitten voi näyttää sen kuvan, jonka otti rokotuksen jälkeen (tiedätte kyllä: joko otitte itse kuvan siitä paperista tai laastarista tai tiedätte kymmenen muuta niin tehnyttä), että tuossa oli hetki kun tuntui, että tässä ollaan ehkä jo voiton puolella.

Neljä uutta tartuntaa, ilmaantuvuusluku nousi hieman

Ravintolat saavat olla taas auki kello 23:een Päijät-Hämeessä

Kommentoi

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut