Ida Paasosen Esalainen: Myös aikuistuvalla ja itsenäistyvällä ihmisellä saa olla ikävä kotiin

Ida Paasonen

Viime viikolla onnittelumaljat kohosivat uusille ylioppilaille. Myös meidän perheen pihapiiriin kokoontuivat lähimmät sukulaiset ja tuttavat tilanteen sallimissa rajoissa juhlistamaan siskoni valkoista lakkia.

Tuota päivää oli odotettu pitkä kevät ja sen järjestelyyn oli sekoittunut paljon ylimääräistä koronan tuomaa epävarmuutta. Kaikki tuo patoutunut ylpeys omaa lasta kohtaan purkautuikin äitini puheessa: ”Katselen sinua hiljaa, katselen ihaillen. Kohta jo kauaksi lähdet, polkusi raivaten.” Ja niin monen vieraan silmäkulmat täyttyivät kyynelistä, myös minulla. Kaikkeen onnelliseen ja uuteen kun liittyy usein paljon haikeutta. On valmistauduttava siihen, että pian tulee kokemaan kaipuuta.

Irti päästäminen on kuitenkin kaikilla edessä. Kun itse suuntasin jännittyneenä tutkailemaan jatko-opintoihin pääsyä, purskahdin lohduttomaan itkuun. Syy ei ollut se, etten olisi ollut onnellinen opiskelupaikasta, jonka eteen olin ahertanut kevään. Eikä sekään, etten olisi aivan rakastunut tulevaan kotikaupunkiini jo pääsykokeissa. Ymmärsin vain yhtäkkiä, että minun pitää lähteä pois lapsuudenkodista. Mietin, mitä kutsun kodiksi, kun koko omaisuuteni on ahdettu pieneen yksiöön. Nuoren oletetaan automaattisesti odottavan, että pääsee omaan rauhaan ja sulkemaan kotioven, mutta talon tyhjeneminen jättää kaipuuta kotiväen lisäksi myös lähtevään nuoreen.

Olen ollut aina kova ikävöimään. Kaipaan ihmisiä, hetkiä ja menneitä seikkailuja. Pienenä mummolassa yökyläillessä naputtelin iltarukousta näppäinpuhelimella kotiin, koska sen lukeminen oli meidän iltaperinne. Kesäleirillä itkin salaa koti-ikävää vessassa lukkojen takana. Tästä on tultu pitkälle, totta kai. Lähdin monen tunnin päähän perheen luota ja kaikesta siitä, mikä oli tehnyt oloni turvalliseksi. Uskallan lähteä ja pärjään yksin, mutta kaipaan sitä tunnetta, joka vallitsee kun kaikki ovat lähellä.

Välillä tuntuukin, että aikuistuvan ihmisen itsenäisyyttä arvostetaan niin paljon, että ikävöiminen ja toisten tarvitseminen nähdään jollain tavalla heikkoutena. Minullekin on vitsailtu, että napanuoran leikkaamisessa taisi olla vaikeuksia. Pikkusiskon kanssa se jo onnistuikin paremmin.

Ikävöimisessä ei ole kuitenkaan mitään pahaa. Toki itsenäistyminen vanhemmista on luonnollinen osa aikuiseksi kasvamista, joka mahdollistaa vastuun ottamisen ja pärjäämisen tulevaisuudessa. Tulee nähdä ja kokea itse, miten pitää toimia. Mielestäni itsenäistyminen ja vanhempiin etäisyyden ottamisen ei tarvitse olla kuitenkaan keskenään sama asia tai määrittää sitä, miten aikuinen olet.

En ole vanhempien kanssa sen takia, että minulta vaadittaisiin sitä. Ymmärrän, että symbioottinen tarvitseminen aikuisuuden kynnyksellä rajaa kaikkien elämää. Meillä on ollut kuitenkin aina hyvin avoin ilmapiiri ja kaikesta on voinut sanoa. On ollut aina helppo purkaa kaikki patoutunut paha olo ja myös viettää yhteisiä onnellisia hetkiä. Olen aikuinen, joka saa tietysti mennä ja tulla omien menojen mukaisesti. Ovet ovat aina avoinna, mutta kotona vallitsee silti vahva kannustus kokeilemaan siipiään. Minä siis haluan tehdä itse näin, koska viihdyn perheeni kanssa. Vanhemmista on tullut ystäviä.

Silti ihailen valtavasti ihmistä, jota ei pidättele mikään. Se on täysin oikein, niin kuin on myös tämä ikuinen napanuora, jonka ei tarvitse katketa. Sitä voi venyttää, koska voin omasta kokemuksesta kertoa, että näin on oikein hyvä!

Kommentoi

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut