Heidi Malinin Esalainen: Toista miljoonaa yksinasuvaa on nyt todella yksin

Heidi Malin

Koronapandemian vaikutusten arvioimisessa huomio on ollut lapsiperheiden ja nuorten pärjäämisessä – ja hyvä niin. Samaan aikaan kun osassa perheistä perheenjäsenten on vaikeaa tulla keskenään toimeen, on 1,2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä yrittänyt tulla toimeen itsensä kanssa. Koronapandemia-aikaan konkreettisesti ja ainoastaan itsensä kanssa, jos huushollissa ei ole muita, ja jos kaikki ne paikat, joissa aikaisemmin on ollut sosiaalista kanssakäymistä ovat olleet kiinni.

Olen yksi näistä 1,2 miljoonasta yksinasuvasta. Minulla ei ole puolisoa tai lapsia, lapsuudenperheeni ja sukuni sekä suurin osa ystävistäni asuvat muilla paikkakunnilla. Harrastukset ja tapahtumat, jotka ovat olleet tärkeä osa sosiaalista kanssakäymistä, ovat olleet tauolla.

Etätyöläisenä on välillä mennyt useampi kuukausi, että en ole tavannut ketään. Toisaalta etätyö on sopinut minulle hyvin. On työrauhaa, ei hälinää eikä keskeytyksiä, eikä aamulla ole tarvinnut vaihtaa kuin yöpuku verkkareihin. Työkavereiden kanssa sanailua kuitenkin toisinaan kaipaan. Ruoka tulee kotiovelle verkkokaupasta. Vaikka viihdyn pääsääntöisesti hyvin yksin, on koronavuosi paljastanut, että täysin erakoksi ei minustakaan ole. Pelastajaksi ovat osoittautuneet netti, joukko ystäviä ja puhelin.

Jos en olisi ottanut viime syksynä koiranpentua, jonka kanssa on mentävä useamman kerran päivässä ulos, olisi varmasti ollut viikkoja jolloin en olisi tavannut kasvotusten ainuttakaan ihmistä.

Koira onkin ollut pandemia-aikana kaikin tavoin mainio seuralainen. Puhelen sille kaikenlaista pitkin päivää. Koiran vuoksi olen jutellut paljon myös satunnaisten vastaantulijoiden kanssa. Pikku-Veskua kiertävät nimittäin lisäkseni monet muutkin yksineläjät. Osalla on koira, toisilla ei sitäkään. Silmiinpistävää on ollut etenkin monien ikäihmisten totaalinen yksinäisyys. Useamman kerran olen liikuttunut, kun joku vanhus on pysähtynyt silittämään hihnassa keikkuvaa pentukoiraa ja sanonut, että olisipa kivaa jos olisi seurana edes koira, mutta kun ei enää uskalla ottaa. Kuka siitä sitten huolehtisi, jos kävisi jotain.

Ja jotain voi aina käydä. Ehkä surullisin tapaus oli muutama viikko sitten vastaan tullut rouva, joka talutti saksanpaimenkoiraa hihnassa. Koiriemme leikkiessä keskenään, me vaihdoimme muutaman sanan, kuten tapana on. Rouvan mies oli kuollut äkillisesti jouluna. Suremaan olivat jääneet miehen koira, leski ja muualla asuvat lapset. Hautajaiset olivat olleet pienet ja koska taudin pelko oli ollut kova, lasten ja ystävien vierailut olivat jääneet muistotilaisuuden jälkeen vähäiseksi.

Rouvan mukaan raskainta oli, että kun seurakuntien sururyhmätkin olivat koronan vuoksi tauolla, ei ollut ketään, kenen kanssa käydä miehen kuolemaa ja yhteistä elämää läpi. Siinä me sitten puhuimme asiasta puistossa, toisillemme tuntemattomat. Ja itkimme, molemmat.

Kohtaaminen jäi vaivaamaan minua. Puistoihin pääsevät ikäihmisistä vain hyväkuntoisimmat. Millaista elämä on niillä ihmisillä, jotka ovat yksin suljettuina kotiinsa tai laitoksiin? Kuka kuuntelee heitä, jotka ovat kadonneet kokonaan neljän seinän sisälle?

Heitäkin on.

Kommentoi

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut