Mervi Pasasen Esalainen: Tappelin punkkareita vastaan ja nyt nolottaa

Mervi Pasanen

Olen siinä iässä, että nuoruuden idolit kuolevat. Pari viikkoa sitten menehtyi Teddy & The Tigersien laulusolisti Alpo Aikka Hakala. Siinä meni osa omaa historiaa, olin näet teinivuosinani niitä rokkareita eli teddyjä.

Arkeologi Jan Fast, entinen ja nykyinenkin punkkari, postasi Facebookiin Hakalan kuolemasta. Fastille se toi mieleen nuoruuden, stadin ja naapurikunnat vuosina 1977–1979.

– Punkkarien ja diinareiden väkivaltaiset yhteenotot loppuivat onneksi vuoteen 1980 mennessä mutta jättivät jälkensä, myös minuun. Aikuisena olen alkanut ymmärtämään paremmin mistä tämä nuorten välinen ”pelko ja viha” johtui, hän kirjoitti.

– Olimme nuoria ja naiiveja, silloisten nuorisokulttuurin airueiden helposti johdateltavissa. Rasvalettien tuolloin edustamaa väkivaltaista suvaitsemattomuutta en kuitenkaan ymmärrä vieläkään.

Muusikko Alpo "Aikka" Hakala on kuollut

Miten niin väkivaltaista suvaitse... hetkinen. Rokkarit vastaan punkkarit. Kylätappelut. Etelävaltioiden lippu.

Fast on oikeassa. Jos tänään menisin kylille heiluttelemaan etelävaltioiden lippua, kertoisin kaikille olevani äärioikeistolainen rasisti.

Emme me tienneet tuollaisesta mitään. Tykkäsin musiikista, tanssimisesta, amerikanraudoista, piikkikoroista, kellohameista, koko 1950-luvun kuvastosta. Kaunista ja tyylikästä aikaa.

Tänään se edustaa konservatiivista miesvaltaista ajattelua, jossa naisen roolina on lähinnä näyttää hyvältä myös imuroidessaan.

Diinari. Niinhän me itseämme kuvasimme.

Olin 13-vuotias kun lähdin kaverini kanssa liftaten Myrskylän Kiparkattiin. Juu, äiti tiesi. Kun löysin korkokengät ja kellohameet, se oli meidän mutsi joka opetti tupeeraaman tukan kuten itse teki nuorena. Äiti opetti kävelemään piikkikoroilla, seisomaan jalat nätisti supussa ja katsomaan, että nylonsukkien saumat ovat suorassa.

Äiti opetti, että vasta vappuna saa pukea päälle kukallisen mekon. Tätini aidolla 1950-luvun korsetilla kiristin vyötäröni tooodeeella kapeaksi.

Liftasimme parhaan kaverini Minnan kanssa ympäri Etelä-Suomea tanssilavalta toiselle. Viattomat pikkutytöt.

Pokémon-kortit nousivat uuteen suosioon, ja monille keräily on paluuta lapsuuden muistoihin – harvinaisuuksien hinnat nousevat jopa satoihintuhansiin

Mutta muistan myös, että osallistuin rokkareiden ja punkkareiden väliseen tappeluun. Ihan hirveän noloa nyt.

Mäntsälän diinaripojat lainasivat kirjastosta musiikin historiasta kertovaa kirjaa vain lukeakseen uudelleen ja uudelleen sen kohdan, jossa Lontoon teddypojat pieksevät punkkareita.

Ja mikä ihmeen syy porukoilla oli tapella keskenään? Hiustyyli? Nyt on niin kovin vaikea ymmärtää.

Me olimme lapsia, 13–16-vuotiaita. En usko, että Teddy & The Tigers halusi julistaa väkivallan tai rasismin viestiä. Vaaleanpunaisissa, mustalla sametilla somistetuissa takeissaan, tukat tötteröllä, jalassa silitysraudoiksi kutsunut kengät. Haluan uskoa, että kyse oli muodista, ei siitä sanomasta mitä se ehkä nyt edustaa.

Fiftarimuoti oli meille harmitonta, iloista, kepeää. Edelleen se saa minut hyvälle tuulelle. Muistamaan ihanaa aikaa kellohameissa ja tyllialushameissa. Silmät viiruiksi piirrettynä kuin Marilynillä.

”Put on your dancing shoes and dance away your blues”, Tigersit lauloivat.

Toimii edelleen.

Koeajoimme James Bondin agenttiauton – Aston Martin DB5:ssä on luonnetta

Kommentoi