Mervi Pasasen Esalainen: Kela-kortti romutti illuusion nuoruudesta

Mervi Pasanen

Nyt se päivä koitti. Tunsin itseni vanhaksi.

Apteekin jonossa huomasin, että kas, en löydä Kela-korttia.

Olen vuosien varrella oppinut, että se on tärkeä kortti. Kerran apteekin täti hälytti vartiointiliikkeen paikalle, kun perjantai-iltana kinasin päivystävässä apteekissa tarvitseeko Kela-korttia reseptilääkkeen ostossa vai ei. Tilanteelle on naurettu monesti, mutta ymmärrän toki miksi vartijaa tarvittiin. Olimme ystäväni Mintun kanssa pukeutuneet viikingeiksi. Puukkoineen ja kirveineen. Ja minä ostelin masennuslääkettä.

Sen jälkeen olen aina jo apteekin ovella etsinyt käsiin Kela-kortin, varmuuden vuoksi, vaikka olisin ostanut vain apteekkarin salmiakkeja.

Nyt reseptijonossa en löytänyt korttia mistään. Kävin huolellisesti lompakkoni kaikki taskut ja lokerot läpi moneen kertaan. Ei Kela-korttia.

Sen sijaan siellä on muutama vanhaksi mennyt pressikortti, lentoyhtiön kanta-asiakaskortti, laivayhtiön sama, kaupan kortti, ajokortti, henkilökortti, sukkapassi, neljä vuotta vanha keskiaikaisuuskortti, kirjastokortti, koiranruokaliikkeen kanta-asiakaskortti, verenluovutuskortti, elinluovutustestamenttikortti, Journalistiliiton vakuutuskortti, vanhaksi mennyt työpaikan taksikortti, Ratsastajainliiton jäsenkortti, vanhoja käyntikortteja... ei Kela-korttia.

Kädet alkavat jo vähän vapista kun kääntelen lokerolompakkoa ja kaivelen sitä. Mihin peeveliin se on voinut joutua, onko kova homma saada uusi.... onko joku löytänyt sen ja voiko sitä käyttää pahuuksiin.

Minua nuorempi henkilökuntaan kuuluva nainen tulee kysymään "voinko jotenkin auttaa".

Siinä minä seison. Kulunut kevättakki, joka oli muodikas useampi kevät sitten. Maski, sen yläpuolella univelan punertamat silmänaluset. Tukka tiukasti ponnarilla päätä myöten, tyvikasvu kertoo korona-ajasta.

Ikääntyvien yliopistossa pääsee tieteellisen tiedon äärelle, mutta tenttejä ei ole – "Joillekin akateemiset opinnot ovat nuoruuden haave, joka ei koskaan toteutunut", sanoo rehtori Leena Meriläinen

Olin siihen hetkeen asti taistellut fyysistä ikääni vasten. Uskotellut, että ihan vetreitä tässä vielä ollaan. Sisälläni asuu noin 32-vuotias ihminen, mutta pahuksen ulkokuori kun rappeutuu näin.

Olkapäässä on nivelrikko, kaularangassa rappeuma, kiitos tietokoneiden. Ryppyjä, väsynyt ilme. Hei, hymyilen oikeasti, vaikka suupielet ovat jo mutrullaan alaspäin.

"Me olemme jo kaikki ihan vanhoja", sanoo ikätoveri, jonka sisällä asuu 38-vuotias.

Olen ikuisesti se sama lennokas nuori kuin silloin ennen, ajattelen samalla kun seison jakkaralla ja nostan kädellä jalan jalustimeen noustakseni hevosen selkään. Lonkka jotenkin jäykkä, nuorella ihmisellä.

Ikä ei ole vain numero. Tai tavallaan on, kuumien aaltojen nostattama syke, keskellä yötä sängyssä maaten 91 ja istualtaan 131. Onneksi puuvilla on kylmää, ajattelen, ja puristan viileää tyynyä sisältäni nousevaa polttavaa aaltoa vasten.

Kaksi muutakin asiaa paljastaa, etten ole 32-vuotias.

Kun minulta kysytään, kuinka kauan olen ratsastanut, vastaan ensin että 30 vuotta. Tarkistuslaskenta osoittaa, että kyllä siitä on 46 vuotta kun aloitin. En aloittanut heti kun opin kävelemään.

Toinen asia. Olen ollut tämän firman palveluksessa viikkoa vaille 30 vuotta. En aloittanut lehteen kirjoittamista kaksivuotiaana. Tämä ei ollut minun ensimmäinen työpaikkani.

Havahdun ajatuksista ja selitän itseäni nuoremmalle naiselle, että se Kela-kortti, kadonnut mihin lie voiko sitä joku käyttää väärin.

Kaunis nainen katsoo minuun ja sanoo, olisiko se jossain taskussa. Haluaa auttaa.

Ei, ei ole, aina laitan sen samaan paikkaan, tähän näin, ajokortin kanssa samaan lokeroon. Nyt ei ole täällä.

Hän laittaa minulle lääkkeitä. Sekavuuteni nolottaa.

Kela-kortti näyttää kieltä käsilaukun sivutaskusta. Olinkin täällä koko ajan.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.