Jari Suomisen Esalainen: Ne kuvat kaksi puhelinta sitten

Jari Suominen

Haluan tehdä ihmisen elämän mittaisen kuvaesityksen läheisestäni. Tiedän jo etukäteen ilahtuvani jokaisesta mustavalkoisesta kuvasta, jonka laatikoista ja kansioista löydän. Vanhimmat kuvat ovat lähes sadan vuoden takaa, ja jonkinlaisena pääsääntönä tuntuu olevan, että mitä vanhempi kuva on, sitä enemmän sen ottamiselle ja valmistamiselle on omistauduttu. Henkilökuvat on tehty huolellisesti, ja useat vedokset ovat säilyneet loistavasti.

Esitykseen tulee jäämään pitkiä ajallisia aukkoja. Kaikkina aikoina kuvia ei ole otettu, aina ei ehkä ole ollut kameraa käytettävissä. Jos kuvia onkin, niin laadussa on välillä toivomisen varaa.

Erityisesti 70–80-lukujen ysi- ja kymppikuvat ovat pahoin kellastuneet. Väriä haluttiin, mutta saatiin sekulia – tekniikan kehittyminen ei tehnyt maailmaa oikopäätä paremmaksi. Ei silloin kuvien ottamiseenkaan jaksettu aikaa käyttää – räpsäistiin vain. Kuvista tuli kulutustavaraa viimeistään noina vuosikymmeninä. Onnellisia ovat ne, jotka kuvasivat diafilmille, sillä dioissa ei yhtä pahaa väriongelmaa ole ilmennyt.

Värikuvien laatu parani, eivätkä myöhempinä vuosikymmeninä valmistetut kuvat näytä yhtä noloilta. Kameratkin kehittyivät ja piirsivät filmille terävämpiä kuvia. Pitkän aikaa näytti hyvältä, kunnes vanhat tekniikat heitettiin jälleen romulaatikkoon ja kännykkäkamerat alkoivat syrjäyttää aluksi pokkareita.

Kännyköitä markkinoitiin niiden aina vain paremmilla kameroilla, ja kuvaajat hylkäsivät oikeat kameransa, joiden kuvat olivat terävämpiä kuin kännykkäkuvat. Palattiin suttuisiin kuviin, jotka nipin napin saattoi tulostaa kymppikuvan kokoon.

Kuvaaminen arkipäiväistyi, koska se oli aina mahdollista eikä maksanut mitään. Taannoin yhden diaruudun valottaminen maksoi markan ja kehitysmaksun vielä päälle. Jokaiseen laukaisimen painallukseen liittyi pieni harkinta siitä, onko tilanne riittävän tärkeä ikuistettavaksi. Enää ei ikuisteta, vaan kuvataan hetken tarpeeseen, jaetaan kuva ja useimmiten unohdetaan, koska tilalle tulee koko ajan uusia kuvia. Kuvan elinkaareksi voi riittää 24 tuntia.

Saan Whatsappiin kuvia ja lyhyitä videoita lapsenlapsestani. Kaksivuotias on ihailtavan viisas ja kasvaa nopeasti. Olisi huojentavaa tietää, että hän itse voisi katsoa samoja videoita viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Millainen on se kenkälaatikko, josta videot voi kaivaa esille, kun kuvan kohde tai hänen jälkeensä tuleva kiinnostuu niistä? Whatsappia ei enää ole eikä sitä pilvipalveluakaan, johon valistunut käyttäjä kopioi puhelimen tai sen sovellusten sisällöt. Eikä muuten ole sitä puhelintakaan. Missä ovat kuvat ja videot, jotka otit kaksi puhelinta sitten?

Sitä paitsi kuvan ja videon paras versio on puhelimessa oleva tiedosto – yhtä tärkeä kuin filmiajan negatiivi. Sosiaalisessa mediassa jaettu kuvan tai videon versio vastaa entisajan suttuista kymppikuvaa, jossa suuri osa yksityiskohdista ja sävyistä on siloteltu pois.

Kuvaan paljon myös oikealla kameralla, ja ne kuvat on tallennettu ainakin kahdelle kovalevylle. Yhden kovon taktiikka on nimittäin ongelmien kutsumista: levyn hajoaminen joskus on varma juttu.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.