Sohvi Auvisen Esalainen: Kun päivät pitenevät, suljen sälekaihtimet ja kaivaudun syvemmälle peittokasan syövereihin – kevät on monelle vaikeaa aikaa, johon korona on tuonut hieman helpotusta

Sohvi Auvinen

Aikalailla tähän aikaan vuodesta sosiaalinen media alkaa täyttyä päivityksistä, joissa juhlitaan sitä, että aurinko maalaa asunnosta nurkkia, joihin sen säteet eivät ole talvella yltäneet. Uusi lumi sulattaa vanhaa ja roudan alta saattaa jopa pilkistää kuivaa ja paljasta asfalttia. Juhlitaan lähestyviä nahkatakkikelejä ja unelmoidaan terassikauden avajaisista. Oma äitini huokaisee helpotuksesta ja lausuu seuraavat sanat, vuodesta toiseen: tästäkin talvesta selvittiin.

Itse puolestani tunnen, kuinka ahdistus mustaa mieltä yhä synkemmäksi ja kuristaa kaulaa entistä tiukemmin. Kun muut kirmaavat nauttimaan pidentyvistä päivistä, itse suljen asuntoni sälekaihtimet ja pakenen milloin minkäkin televisiosarjan tai kirjan maailmaan. Siellä ei ainakaan tarvitse selittää, miksi valoisat illat eivät kevennä sisintä, vaan aiheuttavat lähinnä selittämätöntä levottomuutta ja ahdistusta.

Meni pitkään, että sain kiinni siitä, miksi näin oli. Miksi en iloinnut valon lisääntyvästä määrästä samaan tapaan kuin kaikki muut ympärilläni? Maailma selkiintyi huomattavasti, kun törmäsin aihetta käsittelevään Anna-lehden artikkeliin muutama vuosi takaperin. Jutussa selitettiin, että ihminen voi tuntea olonsa alakuloiseksi, kun kevään lisääntyvä valo ei tuokaan mukanaan odotettua piristymistä ja mielen keveyttä: "Mikäli muut ihmiset ympärillä ovat pirteitä ja iloisia, oma väsynyt olotila voi ylikorostua." Nyökkäilin jokaiselle lauseelle, juuri näinhän tämä meni. Tunsin itseni kerrankin ymmärretyksi, nähdyksi ja kuulluksi, en pelkästään oudoksi ja masentuneeksi.

Helpottiko tämä kevätahdistustani? Ei. Mutta se antoi oikeutuksen omalle väsymykselle samalla kun muut jahtasivat D-vitamiinia ikkunan toisella puolella. Jos jotain, syyllisyyden tunne omasta sisällä pysymisestä helpotti.

Viime vuosi oli kuitenkin erilainen. Äitini lisäksi myös minä sain pitkästä aikaa huokaista helpotuksesta. Koko Suomi oli seisahtunut. Mikään ei ollut auki eikä mitään tapahtunut, ja se tuntui huojentavalta. Oma väsymys ei ollut niin käsin kosketeltavaa, kun muut ihmiset ympärilläni eivät ryntäilleet pää kolmantena jalkana brunsseille, terassikaljoille ja viikonloppulomille heti kun aurinko pysyi horisontin yläpuolella iltapäiväneljää pidempään. Tuntui, että vihdoinkin ympäröivä maailma eli samassa rytmissä kuin minä. Ei ollut paitsi jäämisen pelkoa, kun ei ollut mitään, mistä jäädä paitsi.

Tiedostan, että monen elämässä asiat ovat olleet varmasti toisin, mutta omalla kohdallani viime vuoden koronakevät nosti minut ylös uupumuksen ja masennuksen syvimmästä suosta. Ajattelin tätä viimeksi viikko sitten, kun olin herännyt vapaapäivänäni puoli yhdeksältä aamulla, pessyt kaksi koneellista pyykkiä ja vaihtanut viherkasveihini mullat ennen iltapäiväkolmea. Vuosi sitten olisin tuolloin vasta ajatellut aamiaisen syömistä ja kävellyt sängystä sohvalle vain odottaakseni, että olisi taas aika mennä nukkumaan.

Tämä ei tarkoita, että kevätahdistukseni olisi kadonnut kuin taikasauvaa heilauttamalla. Mutta ainakaan se ei ole aivan yhtä lamaannuttavaa. Joten kiitos korona, kaiken huonon lisäksi olet tuonut mukanasi myös ripauksen jotain hyvää.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.