Mervi Pasasen Esalainen: Tunnustan, että asetin tavoitteita toisen puolesta

Mervi Pasanen

Tallin käytävälle oli kokoontunut sekalainen joukko ihmisiä. Muutama nuori nainen, pari aikuista naista, kahdeksanvuotias tyttö ja aikuinen mies. Kaikki aloittamassa ratsastuksen alkeiskurssia.

Seurasin kentän reunalta kurssin aikuista miestä. Opettajat kehuivat heti alussa, että hyvä kehonhallinta ja rohkeasti ratsastaa. Mies nauttii hevosen kanssa liikkumisesta ja sen hoitamisesta. Rauhallinen kaveri, ei hätäile eikä pelkää. Hevosetkin tykkäävät hänestä.

Ratsastustunnilla kentän laidalta ei saa eikä pidä huudella tunnin sekaan, neuvominen on opettajan tehtävä. Mutta...

– Kantapää alas.

– Lyhennä ohjaa, ranne suoraksi.

– Istu laukannostossa pystympään, muista ulko-ohjalla puolipidäte, joku pölpötti kentän laidalla minun äänelläni.

Huomasin, että puutuin toisen harrastamiseen. Asetin mielessäni toiselle tavoitteita ja koin painetta siitä, jos laukka ei noussutkaan.

Toisen puolesta harrastaminen on yleistä. Tilanne syntyy esimerkiksi silloin, kun lapsen vanhempi ei ole itse saanut mahdollisuutta harrastaa. Silloin tulee kiusaus laittaa jälkikasvu harrastamaan omaa lajia. Lapsen tehtävänä on saavuttaa ne tavoitteet, joihin vanhempi ei itse koskaan yltänyt.

Jos minulla olisi ollut omia lapsia, ne olisi aivan varmasti laitettu balettikouluun ja soittotunnille.

Harrastuksessa, etenkin jos kyse on lajista, jossa kilpaillaan, varsinainen suorittaja voi unohtua. Tärkeäksi tulevat vain hänen tuloksensa, edistymisensä ja menestymisensä.

Muutama vuosi sitten puhuttiin aikuisten käytöksestä urheilukentän laidalla. Pahimmillaan tunteiden vallassa ollut iskä saattoi huutaa että ”tapa se”, kun pallosta tuli kiistaa.

Onneksi tällaiseen puututtiin ja toivon todella, että ylilyönnit lasten urheilusuoritusten kommentoinnissa ovat historiaa.

Hippomutsi. Sellaiselta minusta tuntui, kun annoin ohjeitani kentän laidalta, vaikka yritin tehdä sitä ihan hiljaa.

Ai mikä on hippomutsi?

Hippohiihdoissa nuorimmat hiihtäjät ovat neljävuotiaita, kilpanumerot rinnassa. Kannustus on kova ja kyllä, on nähty vanhempia, jotka kuvittelevat että siinä puskee tulevaisuudenlupaus, lahja kilpahiihdon maailmalle.

Iloiseltahan ne pikkuiset näyttävät, mutta kannustusjoukoissa on ajoittain nähtävissä ahdistusta, kun toinen onkin omaa nopeampi.

Aivan samoin huomasin antavani vinkkejä ulkopohkeen paikasta, vaikka oma tähtiratsastaja oli vasta alkeisjatkoryhmässä.

Ja kyllä, jos meillä olisi koskaan ollut pikkuhiihtäjä, olisin takuulla maininnut jotain karkkipäivän ja hiihtotuloksen yhteydestä toisiinsa.

Olen nyt pyrkinyt pitämään mölyt mahassani ja tyytynyt pääni sisällä kommentoimaan pohkeen paikkaa ja ulko-ohjan pidätettä.

Tähtiratsastajani on kehittynyt ja edistynyt. Hän pohtii itse ratsastuksen hienouksia, kuten asetusta ja taivutusta. Ja sitten tuli se päivä, kun hän oppi nostamaan keskihalkaisijalta laukat vasemmalle ja oikealle. Eikä siihen tarvittu neuvoja aidan takaa.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.