Lukijalta: Koululaiset tarvitsevat työrauhan, eivät inkluusiota

Leo Vilen

Etelä-Suomen Sanomien mielipidesivulla (22.2.) joukko kirjoittajia toivoi Suomeen lisää inkluusiivistä kasvatusta. He olivat sitä mieltä, että käsitteen epämääräinen tulkinta on syynä siihen, että inkluusiota vastustetaan.

Mielestäni kirjoittajat käyttävät kyseistä termiä epämääräisesti, kun eivät näe eroa kasvatuksen ja kouluoppimisen välillä.

Olen lastenlasteni koulunkäyntiä aktiivisesti seuranneena käytännössä nähnyt, mitä inkluusio on tuonut tullessaan. Sen lisäksi viimeisen viiden vuoden aikana olen aktiivisesti kerännyt satoja mielipidekirjoituksia aiheeseen liittyen, keskustellut kymmenien opettajien kanssa keräten materiaalia aikomuksenani kirjoittaa aiheesta kirja.

Keräämäni materiaali ja käymäni keskustelut kertovat karua tarinaa. Erityisopetusta vaativat oppilaat vievät suuren osan opettajien ajasta, heikentävät työrauhaa ja haittaavat muiden opetusta. Kysymys ei ole satunnaisista tapauksista, vaan systemaattisesti lastemme oppimisympäristöön liittyvästä haitasta.

Inkluusion hyväksymällä olemme hyväksyneet ajatuksen, että yhteiskunnan kannalta on arvokkaampaa roikottaa muutamaa normaaliin koulutyöhön syystä tai toisesta kykenemätöntä muun ryhmän mukana kuin taata enemmistölle työrauha. Eikö erityisopetusta tarvitsevillekin olisi parempi, että saisivat työskennellä tiiviisti opettajansa kanssa omassa työtilassaan?

Ei ole sattumaa, että opettajat olisivat halunneet jatkokoulutukseen suunnatut miljoonat kohdistettavaksi alkuasteen opetukseen.

Inkluusio ei ole muusta yhteiskunnallisesta päätöksenteosta irrallinen ilmiö, vaan häiriökäyttäytymisen sietämisestä on tehty eräänlainen yhteiskunnan happotesti, joka olisi läpäistävä, jotta yhteiskuntaa voisi pitää sivistysvaltiona. Tämän ylimääräisen ymmärtämisen hintaa me maksamme päivittäin enenevässä määrin. Emme esimerkiksi halua nähdä raakaa kouluväkivaltaa ympärillämme, vaan puhumme mieluummin koulukiusaamisesta.

Ei ole sattumaa, että opettajat olisivat halunneet jatkokoulutukseen suunnatut miljoonat kohdistettavaksi alkuasteen opetukseen. Tällä panostuksella olisi vähennetty häiriökäyttäytymistä ja pienennetty koulupudokkaiden määrää opintien myöhemmässä vaiheessa.

Koulun tehtävä on opettaa, vanhempien tehtävä kasvattaa. Nykyinen asetelma, jossa myös kasvatus nähdään kiinteänä osana koulun tehtävää samalla, kun vuosien saatossa koulujen opettajien työkalupakista on poistettu olennaisia työkaluja, kuten mahdollisuus rangaista epäsosiaalisesta käyttäytymisestä, on poliittisilta päätöksentekijöiltä vastuun pakoilua.

Kirjoittaja on huolestunut isoisä ja kauppatieteiden lisensiaatti.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.