Lukijalta: Suomessa on vieläkin liian vähän inklusiivista kasvatusta

Marjatta Mikola, Aimo Naukkarinen, Sai Väyrynen

Viime päivinä on mediassa erityisenä huolena ollut muun muassa inkluusion epäonnistuminen. Inkluusiota syytetään, kun kouluilla on vaikeuksia vastata riittävästi oppilaiden moninaisuuteen tai tuen tarpeisiin.

Ymmärrämme vanhempien ja opettajien huolen siitä, saako oppilas tarvitsemaansa tukea. Inkluusiota ei kuitenkaan ole se, että oppilas ei saa tukea.

85 koulutuksen ammattilaista luovutti syksyllä 2020 avoimen kirjeen päätöksentekijöille inkluusiokeskustelun suuntaamiseksi oikeille raiteille. Haluamme tuoda tässä esille kirjeen keskeisiä näkökulmia.

Inklusiivinen kasvatus on oppimisen ja osallistumisen esteiden ehkäisyä, vähentämistä ja poistamista. Kaikkia oppilaita tuetaan tavallisessa opetusryhmässä tavallista opetusta kehittämällä ja yhteisöllisyyttä edistämällä. Tavoitteena on koulujärjestelmän muutos, jossa kaikki oppilaat, myös erityistä tukea tarvitsevat, hyväksytään yksilöllisine ominaisuuksineen.

Tällaisessa koulussa opitaan olemaan yhdessä olemalla yhdessä. Oppilaiden tarvitsema tuki tulee oppilaan luo, eikä oppilas mene tuettavaksi jonnekin muualle. Inklusiiviseen kasvatukseen kuuluu myös se, että tukea ei anneta pelkästään oppilaalle, vaan myös opettajaa autetaan löytämään toimivia ratkaisua koko luokalle ja tukea tarvitseville oppilaille.

Inkluusion edistyminen maassamme on ollut hidasta, vaikka kansainvälisesti mielellämme nostamme esiin inkluusio-osaamistamme. Jo 1990-luvun puolivälissä Suomi on sitoutunut kehittämään inklusiivista koulutusta.

Suuri ongelma inklusiivisen kasvatuksen edistämisessä on inkluusio-käsitteen epämääräinen tulkinta.

Säädökset ovat epäselvät: perusopetuslaki antaa edelleen kunnille laajat mahdollisuudet järjestää erityinen tuki tavanomaisen opetuksen ulkopuolella. Peruskoulun opetussuunnitelmassa inkluusio mainitaan perusopetuksen kehittämisen lähtökohtana. Inklusiivista kasvatusta ei määritellä kuitenkaan mitenkään.

Inkluusion toteuttamisessa on usein puutteita. Kunnat eivät ohjaa riittävästi resursseja inkluusion kehittämiseen, inklusiivista oppimisympäristöjä ei ole suunnitelmallisesti kehitetty eikä kouluviihtyvyyteen ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota.

Suuri ongelma inklusiivisen kasvatuksen edistämisessä on inkluusio-käsitteen epämääräinen tulkinta. Maassamme on hallitsevana integraatio-ajattelu: Erityistä tukea tarvitseva oppilas sijoitetaan tavallisen opetusryhmän ulkopuolelle, useimmiten erityisluokkaan tai pienryhmään, jotta siellä kuntouduttuaan hän kykenisi palaamaan ja sopeutumaan tavalliseen ryhmään.

Inkluusiossa kaikkia oppilaita tuetaan tavallisessa opetusryhmässä tavallista opetusta kehittämällä ja yhteisöllisyyttä edistämällä.

Toisin kuin inkluusiossa, integraatiossa pääpaino ei ole tavallisen koulu- ja luokkayhteisön kehittämisessä, vaan yksilön sopeuttamisessa.

Inkluusiossa ei ole kysymys vain erityisopetusta tarvitsevista oppilaista, vaan kaiken oppimisen ja koulunkäynnin tuen järjestämisestä oppimisen ja osallistumisen esteiden vähentämiseksi, liittyivätpä tarpeet oppimiseen, kieleen tai kulttuuriin.

Suomessa on paljon ajantasaista tietoa inkluusiota hyvin toteuttavista kunnista, koulusta ja opettajista. Kouluissa on kehitetty yhteisopettajuutta, oppilaille ja opettajille annettavaa tukea ja kasvatuskumppanuutta oppilaiden vanhempien kanssa. Tutkimusta on tehty koulujen ja opetusryhmien sisällä luonnollisissa olosuhteissa.

Tiedämme luokkayhteisöjen ja kouluyhteisöjen inklusiivisuuden edellytyksistä. Tätä tietoa voitaisiin kunnissa käyttää hyväksi.

Toisin kuin inkluusiossa, integraatiossa pääpaino ei ole tavallisen koulu- ja luokkayhteisön kehittämisessä, vaan yksilön sopeuttamisessa.

Inkluusion tukemista voisi edistää riittävän pitkäaikaisilla hankkeilla, jotka pureutuisivat inkluusion toteuttamisen kipukohtiin. Päätavoitteena tulisi olla kuntien ja koulujen opetusresurssien uudelleen suuntaaminen inklusiiviseen kasvatukseen, perinteistä erityisen tuen järjestelmää kriittisesti tarkastelemalla ja uudelleen rakentamalla.

Inkluusio ei edisty vanhaa vaalimalla, vaan uutta tietoa soveltamalla monimuotoistuvassa yhteiskunnassamme.

Mikola on KT, erityisopettaja, Naukkarinen KT, dosentti Jyväskylän yliopistosta, Väyrynen PhD, yliopistonlehtori Helsingin yliopistosta.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut