Kaisa Eerolan Esalainen: On olemassa Lännen lokarin veljeäkin kauheampi kotimainen elokuva

Kaisa Eerola

Menen käymään vanhemmillani eräänä viikonloppuna ja isäni ilmoittaa jo etukäteen puhelimessa iloisesti, että hänelläpä on boksilla tallennettuna Lännen lokarin veli. Jorma Nortimon ohjaama rillumarei-elokuva vuodelta 1952. Ilmoitan, etten ole missään tapauksessa kiinnostunut katsomaan sitä.

Kuitenkin käy niin, että lopulta katsomme elokuvaa jossakin yhdistetyn ja hiihdon maailmancupin välisessä lauantain suvantokohdassa.

Esa Pakarinen on lännen lokarin veli Esaias Coolman, joka palaa Henry Theelin kanssa Amerikoista Suomeen asettamaan asiat oikealle tolalleen ja ilkeät sukulaiset ruotuun. Vähän väliä lauletaan ja mukana on myös romantiikkaa ja roistoja. Elokuva on juuri niin kauhea kuin saattoi odottaakin.

Olen pannut merkille, että yksi eläkkeelle jäämisen tunnusmerkeistä on se, että Ylen iltapäivän kotimainen elokuva katsotaan aina. Tai tallennetaan boksille, kuten isäni tekee. Hän saattaa katsoa niitä samaan pötköön useitakin mielestään turhat kohdat pikakelaten.

"Miten sä pystyt tohon", olen useasti ihmetellyt.

Hänen puolustuksensa on, että hän katsoo elokuvista ennen kaikkea ajankuvaa. Maisemia, katuja, autoja, vaatteita, tapoja. Missä kaikkialla tupakoidaan ja miten maaseutua ihannoidaan. Häntä kiinnostavat sellaiset asiat kuin esimerkiksi Taas tapaamme Suomisen perheen -elokuvassa oleva kohtaus, jossa järveen todisteita upottanut roisto puolustautuu sanomalla, että upotti järveen "vain vaarallisia kemikaaleja". Tämä oli nähtävästi täysin ok 1950-luvulla.

Ymmärrän tämän näkemyksen, mutta en silti jaksa millään katsoa isoa osaa siitä kotimaisesta näytelmäelokuvatuotannosta, johon Ylellä on ikuiset oikeudet. En edes pikakelauksella. 1980-luvulla syntynyttä 50-luvun maisemat eivät samalla lailla kiehdo.

Lapsena toki nautin katsoa uudelleen ja uudelleen, kuinka Eino Kaipainen menehtyi traagisesti ruttoon tai Pekka ja Pätkä löysivät rauhanturvaajareissullaan autiomaasta strutsinmunan.

Näitä ja muita klassikkoja katsonkin edelleen mielelläni ja sitä kapeaa noin 50 elokuvan kärkijoukkoa, jossa on ollut jokin ajatus. Valitettavasti iso osa elokuvista on lännen lokarin veljen tasoa. Filmattua näytelmää muistuttavia hutaisuja ilman kunnon käsikirjoitusta tai edes pientä kunnianhimoa.

Välillä isänikin murtuu.

"Ajattele, että joku on mennyt elokuviin ja maksanut tästä", hän saattaa hämmästellä.

Kerran esitysvuorossa oli niin kauhea elokuva, ettei hän pystynyt edes katsomaan sitä yksin vaan jätti sen boksille odottamaan esittääkseen sen minulle.

Elokuva oli Tamara Lundin ja Mauno Kuusiston tähdittämä musiikkimelodraama Kun tuomi kukkii.

Elokuvan tekemisen motiiviksi on ilmeisesti riittänyt, että kyseessä on ollut yksi Suomen ensimmäisiä värielokuvia. Juoni on todennäköisesti kyhäilty laulunumeroiden tueksi ja koko tekele on aivan käsittämättömän vanhanaikainen ja kankea ollakseen vuodelta 1962.

"Tää on ehkä kaikkein hirvein kotimainen elokuva", isäni arveli, ja hänen kokemukseensa tässä asiassa kannattaa kyllä luottaa.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.