Ehdokkaalta: Kiusaamiseen kiinni monilla keinoilla

Siru Heromaa-Karjalainen

Muistan edelleen, miltä tuntui, kun minut jätettiin viimeiseksi joka kerran, kun liikuntatunnilla valittiin joukkuetta. Muistan ne tönimiset, naurut, haukkumanimet. Muistan etenkin sen, että opettaja ei puuttunut millään lailla kiusaamiseeni, enkä uskaltanut siitä kotona puhua.

Tilastojen valossa näyttää siltä, että kiusaaminen, ja etenkin vakava kiusaaminen olisi vähentynyt. Kuitenkin edelleen saamme lukea esimerkkitapauksista eri keskustelupalstoilla sekä lehdissä. Tästä hälyttävänä esimerkkinä Koskelan murhaepäily. Tapauksen taustalla on ollut pitkäaikaista kiusaamista, ja eri medioiden uutisoinnin perusteella kiusaajat eivät aina välttämättä edes ymmärrä kiusaavansa.

Äitinä minua mietityttää, miten kiusaaminen on muuttunut ja onko se oikeasti vähentynyt. Mielestäni vähäinenkin kiusaaminen on liian paljon.

Asioista tulee puhua niiden oikeilla nimillä: fyysisen koskemattomuuden rikkominen ei ole kiusaamista, vaan fyysinen pahoinpitely. Myöskään nimittely, haukkuminen ja systemaattinen valheiden levittäminen ei ole kiusaamista, vaan se on mustamaalaamista, kunnianloukkaus ja vainoamista.

Meidän aikuisten tehtävä on opettaa lapsille ja nuorille, missä menee raja oikean ja väärän välillä, miten on sallittua puhua ja käyttäytyä. Lisäksi meidän on näytettävä itse mallia siinä.

Kukaan lapsi ei synny kiusaajana, vaan ympäristöllä on suuri vaikutus käytökseen. Vaikka asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, se ei vähennä tunnetaitojen, vuorovaikutustaitojen, yhteistyön ja empatian merkitystä. Kiusaaminen voi olla myös oire jostain, esimerkiksi pahoinvoinnista kiusaajan perheessä. Tällöin ei myöskään tule unohtaa kiusaajaa, vaan puuttua syihin, joita kiusaamisen taustalla on.

Etenkin vaikeissa tilanteissa tulisi luoda sosiaalinen verkko niistä aikuisista ja viranomaisista, joita tilanteeseen tarvitaan.

On hyvä, että Lahdessa kaikki koulut kuuluvat KiVa-koulu järjestelmään. Se tarkoittaa, että aikuiset ovat tunnistaneet ongelman ja kehittämistyötä tehdään. Olen samaa mieltä siitä, mitä Lahdessa toimiva Valopilkku muistuttaa: opettajilla pitää olla riittävä ajankäyttö kiusaamistilanteiden purkamiseksi, sekä hänen täytyy tuntea oppilaansa. Tämä vaatii aikaa läsnäololle.

Olen muutamien opiskelijoiden kanssa keskustellut, ja he ovat kertoneet, että ryhmäytyminen estää kiusaamista. Tämä on psykologisestakin näkökulmasta järkeenkäypä ajatus, kaveria ei jätetä.

Eri asiantuntijoilta ja vanhemmiltakin on tullut kritiikkiä siitä, että koulut liian pitkään yrittävät pärjätä kiusaamistapausten kanssa yksin. Esimerkiksi K-0-hankkeessa korostetaan eri toimijoiden, koulun ja vanhempien yhteistyötä. Etenkin vaikeissa tilanteissa tulisi luoda sosiaalinen verkko niistä aikuisista ja viranomaisista, joita tilanteeseen tarvitaan.

Mielestäni kaivattaisiin enemmän yhteistä keskustelua niin, että kiusaaja, kiusattu ja heidän vanhempansa istuisivat saman pöydän ääreen ammattilaisten johdolla puhumaan tilanteesta.

Pääsanoman pitäisi olla, että aikuiset näyttävät omalla esimerkillään, mikä on hyväksyttyä ja mikä ei. Lisäksi riittävät resurssit, vuorovaikutustaitojen kehittäminen, aktiivinen välittäminen, varhainen riittävä puuttuminen sekä asioista keskustelu niiden oikeilla nimillä ovat eväät turvallisempaan kouluelämään.

Kirjoittaja on kuntavaaliehdokas (sd.) Lahdesta.

Kommentoi