Valtiovarainministeriön alkuviikosta julkaisema raportti Suomen taloudesta jäi lopulta keskisuureksi puheenaiheeksi. Raporttia markkinoitiin raflaavalla kysymyksellä siitä, onko Suomi enää Pohjoismaa. Valtiovarainministeri Matti Vanhanen kertoi tilanneensa raportin juuri tällä näkökulmalla.
Ongelmana oli, ettei raportti tuntunut tarjoavan kovin paljon uutta. Ne ongelmakohdat, joita Suomen talouden pitkän aikajänteen ongelmista on eri painotuksin nostettu, ovat olleet jo pitkään samoja: väestökehitys, kestävyysvaje, puuttuvat innovaatiot, vientituotteiden matala jalostusaste, yritysten kilpailukyky ja niin edelleen.
Raportti jaksoi kiinnostaa laimeasti. Suuhun jäi maku, että raportin ongelmat oli esitetty sillä tavalla sopivasti, että vaaleihin valmistautuvalla keskustapuolueella olisi vaalikentillä tarjota niihin vastaukset kuin konepajan automatisoidusta varastosta ikään.
Yksi näistä vastauksista on paikallinen sopiminen.
Jos ei muuta, niin raportti sai aikaan ainakin ryöpsähdyksen twitter-, keskustelupalsta- ja lehtikeskustelussa paikallisesta sopimisesta. Ja sen (ainoana) hyötynä puolestaan on kuva siitä, miksi paikallinen sopiminen saa monen karvat pystyyn työntekijäpuolella – ja välillä työnantajapuolellakin.
Harvaa työmarkkina-asiaa käsitellään niin mustavalkoisella, valikoivalla, epäilyttävällä ja suoranaisesti omituisella argumentoinnilla kuin paikallista sopimista.
Ongelma on se, että paikallista sopimista tarjotaan taikasauvaratkaisuna kaikkeen. Kun se ei sitä ole, yritetään todellisuutta pakottaa omia ajatuksia vastaavaksi.
Paikallisella sopimisella voidaan joustaa palkoissa ja työehdoissa, kun yrityksellä on siihen tarve. Tämä on hyvä argumentti.
Paikallisella sopimisella voidaan joustaa palkoissa tai työehdoissa alaspäin, kun yrityksellä, yritysten yhteenliittymällä tai suurella omistajalla on siihen syystä tai toisesta halua. Tämä on tosiasia, josta on vaikeaa löytää positiivista näkökulmaa työntekijälle.
Näyttöä ei ole, että paikallinen sopiminen kasvattaisi työllisyyttä tai nostaisi palkkoja. Siitäkään ei voi yksiselitteisesti olla samaa mieltä, että paikallinen sopiminen seurauksineen olisi kansantalouden etu.
Funktionaalista tulonjakoa se todennäköisesti muuttaa niin, että palkkojen ja pääomatulojen suhde muuttuu ensimmäisten tappioksi.
Erityisen vähän on näyttöä siitä, että työntekijä ja työnantaja yleensä kävisivät tasa-arvoisesti neuvottelua palkoista ja työehdoista.
Paikallisen sopimisen oikeudenmukaisuuskin on niin ja näin niin kauan kuin "hyvä työntekijä" voi tarkoittaa mitä tahansa. Yrityksille paikallinen sopiminen teettää lisää työtä, samoin se kasvattaa työntekijän epävarmuutta ja laillisen suojan tarvetta.
Työmarkkinoiden ja yritysten toimintaympäristön jäykkyys ei ole kenenkään tavoite. Paikallinen sopiminen on hyvä väline. Siksi joustoja on nykysopimuksissakin paljon. Asia etenee, työmarkkina- ja yrittäjäjärjestöt ovat olleet aloitteellisia paikallisen sopimisen kehittämisessä.
Se on muuten aika pohjoismainen tapa toimia.