Leo Autereen Esalainen: Toimituksen uusi normaali

Leo Autere

Toimitussihteerinä olen usein muiden töiden ohella toiminut myös kontaktina lukijoiden ja toimituksen välillä.

Olen vastaillut yhteiseen päivystyspuhelimeen ja kuunnellut ihmisiä, jotka antavat uutisvinkkejä ja välitän niitä eteenpäin uutispäällikölle. Olen myös kuunnellut kohteliaasti puheluja, joissa minut ja koko toimitus haukutaan maan rakoon.

Muutama vuosi sitten eräs asiakas tuli kertomaan toimitukseen siitä, että lehden sudokut ovat liian helppoja ja niissä ei näkynyt selvästi, minkä vaikeustason sudoku on kyseessä. Asia hoidettiin, ja seuraavan päivän lehteen lukijan toivomus oli toteutettu.

Teen usein viikonloppuisin töitä iltavuorossa. Silloin jakelupalvelu ja asiakaspalvelu ovat kiinni. Viime talvena kohtasin Ilmarisentien konttorin pihalla sattumalta vanhemman herrasmiehen, jonka äiti oli kovin harmissaan siitä, että lehti oli jäänyt tulematta. Kävimme etsimässä lehden toimituksesta, ja asiakas lähti tyytyväisenä viemään lehteä äidilleen.

Pieniä asioita, mutta tärkeitä lukijoille, tai kuten alalla sanotaan, lukijasuhteelle.

ESS:n toimittaja Sohvi Auvinen kirjoitti tällä samalla palstalla (19.1) hienon kirjoituksen siitä, miten aina ei tarvitse kehittyä työssä, vaan se voi olla vain rutiinia ja täytyy pitää huolta omasta jaksamisesta.

Joustaminen, rutiinien rikkominen tuo minulle vaihtelua työhön. Se on välillä rasittavaa, mutta ammennan arkipäiviin, työssä kehittymiseen ja uusin tehtäviin voimia yhteisöllisyydestä. Sekä työyhteisö että lukijoiden muodostama yhteisö ovat jaksamisen lähtökohta minulle.

Parhaita puolia ammatissani on, että voin jutella fiksujen ammattilaisten kanssa kasvokkain, miettiä yhdessä miten lehti taitetaan ja keskustella kasvokkain henkilökohtaisistakin asioista.

Toisaalta jokainen positiivinen tai negatiivinenkin lukijan palaute myös auttaa eteenpäin, koska tietää, että arkisella puurtamisella töissä on merkitystä lukijoille.

Aloitin Etlarissa toimittajana. Sen jälkeen olen tehnyt noin 3,5 vuotta toimitussihteerin töitä ja ajoittain tuurannut lehden taittajaa ja tuottajaa.

Etätyöt ovat muuttaneet monia asioita, ja paluuta vanhaan normaaliin ei enää varmasti ole. Tunne yhteisöllisyydestä alkaa rapautua. Toki voin edelleen kertoa tyhmiä sisäpiirivitsejä, mutta en näe ihmisten nauravan niille, vaan saan palautteena naurunaaman Teams-sovelluksessa. En ole nähnyt useimpia työtovereitani kuukausiin, eikä toimitus tunnu enää lainkaan toimitukselta.

Etlarin Ilmarisentien hehtaarihalli on lähes tyhjillään. Isojen lehtitalokiinteistöjen aika taitaa olla ohi. Onneksi muutamia ihmisiä on vielä paikan päällä, ja saan esimerkiksi kuunnella iltapäivisin erään läheisimmän työtoverini äänekästä haukottelua, joka kuuluu koko toimitukseen. Se naurattaa aina, ja työpäivä tuntuu heti hyvältä – normaalilta.

Miten sitten pidemmän päälle virtuaalisessa työyhteisössä? Riittääkö se kannattelemaan minun jaksamistani? En tiedä. Minulla on työuraa edessä ehkä noin 25 vuotta. Voisinko tehdä sen kokonaan etänä, esimerkiksi Tampereelta tai Helsingistä, ja käydä muodon vuoksi näyttäytymässä pari kertaa vuodessa työpaikalla? En tiedä.

Kommentoi

Uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kahdesti päivässä arkisin ja kerran päivässä viikonloppuisin.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut