Mervi Pasasen Esalainen: Onko taas pakko hiihtää, jos aikoo tuulettua metsässä

Mervi Pasanen

Syksyisenä iltana järkytyin. Metsään, jossa käyn koirien kanssa kävelyllä jopa kaksi kertaa päivässä, oli ilmestynyt kylttejä.

Kylteissä kerrottiin, että ”jahka talvi tulee, niin tänne ei ole sitten mitään asiaan ilman suksia”.

Suutuin.

Suutuin niin paljon, että valitin asiasta kaupungin e-palautteeseen.

Kukaan ei ole vieläkään vastannut, vaikka pyysin ottamaan yhteyttä.

Pieni metsä, josta olen monta kertaa aikaisemminkin kirjoittanut tällä palstalla, on pieni luonnon saareke keskellä kaupunkia.

Kun koronarajoitukset alkoivat, sen reiteillä ja poluilla alkoi liikkua enemmän ihmisiä kuin olen siellä ikinä nähnyt. Kävelijöitä, sauvakävelijöitä, hissukseen hölkkääviä ja niitä, jotka tekivät reippaita intervallivetoja. Lapsia, vanhuksia, aikuisia, koirien kanssa ja ilman.

Tällaiset pienet metsäsaarekkeet ovat henkireikä monelle. Ihmisiä oikein neuvotaan menemään metsään, siellä kun virkistyy.

Ja yhtäkkiä kaikki tämä olisi kielletty niiltä, jotka eivät hiihdä. Ei voi käsittää.

Miksi hiihtäminen on laji, joka menee kaiken muun edelle? Tätä en ole ymmärtänyt ikinä. En peruskoulussa, kun oli pakko hiihtää. En nyt, kun taivaalta satava lumi tarkoittaa kieltoa liikkua omassa lähiluonnossa.

En ole ainoa. Kun lunta oli vasta vähän, eikä latukone vielä ehtinyt metsikköömme, lenkkipolulle näyttivät hyvin mahtuvan latu ja kävelypolku.

Ymmärrän, että hiihtely lumisessa maisemassa pikkupakkasessa voi olla kivaa. Se on hyvää liikuntaa ja virkistää mieltä. Se rasittaa koko lihaksistoa ja verenkiertoelimistöä tasaisesti, eli on varsin monipuolista vastapainoa istumatyölle.

Se on ruudutonta aikaa, jolloin hitaasti hiihtelijä voi hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan linnunlaulua tai oravan rapistelua kuusessa.

Itse teen tuota kaikkea, mutta paljon mieluummin kävellen tai vaikka hevosen selässä. Pääsen kokemaan sellaistakin.

Kaupunkiluonnon blokkaaminen suksettomilta sai minut toivomaan, että yhtä ainoaa lumihiutaletta ei putoa maahan tänäkään talvena. Viime talvena ei ollut kieltotauluja, mutta ei ollut luntakaan.

Nyt tiedän, että toivettani ei kuultu. Tunnustin selkä suorana tappioni lumiasiassa, kun tein tiistaina kolmet lumityöt yhden päivän aikana.

Suunnittelin myös vastarintaan ryhtymistä: kääntäisin kielletyn hiihtosuunnan merkin toisinpäin ja nauraisin kuusikossa, kun hiihtäjät tappelisivat siitä, mihin suuntaan saa hiihtää ja mihin ei.

On vaikea hyväksyä sitä, että lajivalinta pakottaa kävelyyn tyytyvät kuukausiksi joko maantien laitaan autojen keskelle, kiertämään läheistä teollisuusaluetta tai rämpimään umpihankeen kahlatulla polulla metsässä. Ei siellä huonojalkainen pärjää.

Me umpipuskaan pakotetut voimme vain mulkoilla lylyn lykkijöitä kuusikon suojista ja toivoa oikein varhaista kevättä. Paljon roskia ladulle ja sitä rataa.

Ei millään pahalla, mutta meillä kun ei ole muuta paikkaa kuin se metsä.

Kommentoi