Sohvi Auvisen Esalainen: Voisiko työ olla välillä intohimon sijaan ihan vain sitä itseään, eli työtä?

Sohvi Auvinen

Tehdäänpä heti alkuun pieni mielikuvaharjoitus. Kun joku kysyy sinulta, miten sinulla menee, mitä vastaat? Kerrotko ensin yksityiselämän viimeisimmät kiemurat, vai vastaatko esimerkiksi geneerisesti jotain työstä?

Itselläni työ puski pitkään auttamatta kärkeen, oli elämäntilanne lähes mikä tahansa: töissä on ollut vähän kiirettä, tällä viikolla olen ollut vähän väsynyt kun olen tehnyt iltavuoroa. Vasta sitten muistan kertoa äitini kuolleesta kissasta tai treffeistä uuden ihanan tyypin kanssa. Kerta toisensa jälkeen.

Enkä varmasti ole ainoa.

Ymmärrän, että monelle työ on elämän keskiössä jo ihan sen takia, että yksinkertaisesti nauttii siitä, mitä tekee. Enkä tarkoita, etteikö työ saisi olla innostavaa, päinvastoin. Itsekin pidän työstäni: viihdyn työpaikallani ja koen, että olen hyvä siinä, mistä minulle kilahtaa kuukausittain rahaa tilille. Työkaverinikin ovat valioyksilöitä jok'ikinen. Mutta siinä vaiheessa kun työtä tehdään muun elämän, kuten ihmissuhteiden ja oman jaksamisen kustannuksella, ollaan vaarallisilla vesillä.

Suomessa moni on niin naimisissa työnsä kanssa, että kun sen tekeminen ei syystä tai toisesta enää onnistu, sitä havahtuu ihmettelemään, että mitäs sitä elämällään tekisi. Omalla kohdallani ajoin itseni kertaalleen piippuun jo opiskeluaikana, mutten osannut hakea apua ja pysähtyä asian äärelle. Niinpä jo tuolloin oireillut masennus ja uupumus seurasivat minua työelämään, jolloin onneksi ymmärsin (terapeutin, kollegan ja muutaman ystävän rohkaisemana) viheltää pelin poikki.

Oman jaksamiseni – tai tässä tapauksessa jaksamattomuuteni – juurisyyt eivät loppujen lopuksi olleet liiassa työn tekemisessä, vaan lapsuuden käsittelemättömissä traumoissa (kliseistä, tiedän), jotka heijastuivat myös työssä jaksamiseen. Ylityösarakkeeni ei siis jatkuvasti vilkkunut punaisella, mutta olin kuitenkin työnäppiksen ääressä muilla tavoin armoton itseäni kohtaan. Piiskasin itseäni koko ajan parempaan suoritukseen enkä ollut oikeastaan koskaan tyytyväinen mihinkään, mitä tein. Olkapäällä kuiski pieni tyyppi, joka vaati jatkuvasti kehittymään.

Kuitenkin siinä vaiheessa kun 14 tunnin yöunien jälkeen päivän suurin saavutus on sängystä sohvalle siirtyminen, asettuvat asiat oikeaan perspektiiviin. Ymmärsin, että asioiden pitäisi muuttua. Ja yksi niistä asioista oli suhtautumiseni työhön.

Viimeiset vuoden päivät olen opetellut sitä, että työssä ei tarvitse aina kehittyä. Ei vaikka kuinka moni kollega tai opiskelukaveri kiipeäisi ylös urakehityksen tikkailla kohti vaativampia hommia. Työ saa olla rutiinia eikä aina tarvitse olla tavoitettavissa vuorokauden jokaisena tuntina. Jos työkuviot tulevat uniin ja häiritsevät vapaa-aikaa jatkuvalla syötöllä, on jotain pielessä. Jos olet palanut alle kolmikymppisenä loppuun useamman kerran, se ei ole kerskailun aihe. Se on huolestuttavaa.

Tällä hetkellä oman työni ensisijainen tehtävä on maksaa terapialaskuni ja toimia rutiinina, joka pitää arkeni kasassa ja toimintakykyni jotakuinkin plussan puolella. Ja tiedätkö mitä? Minulle se on enemmän kuin ok.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.