Teppo Koskinen Esalainen: Siinä ei ole mitään pinnallista, että evakkojen tarina herää nyt henkiin valokuvien kautta

Teppo Koskinen

Kirjoitin viime viikolla Karjalasta evakuoitujen irtaimiston kohtalosta talvisodassa. Talvisodan jalkoihin jäivät ihmiset, kotieläimet, kodit, työkalut, kotien irtaimistot, taideteokset, muistoesineet, vaatteet – kaikki se, mistä tavallisen ihmisen elämä koostui 1930-luvulla.

Monessa tapauksessa pelastettua saatiin vain (mutta sentään) ihmiset, joitain kotieläimiä, pieni määrä elintarvikkeita, vaatteita ja mahdollisesti vähän esineistöä. Se määrä irtaimistoa, joka saatiin evakuoitua ja toimitettua oikeille omistajilleen eri puolille Suomea, ei ollut järin suuri.

Jutusta tuli muutamia yhteydenottoja. Ne kulkivat pitkälti samoja linjoja kuin omat ajatukseni juttua kirjoittaessani ja taustoittaessani.

Tässä on kaikki, mitä entisestä arjesta jäi jäljelle – Lahden hiihtostadionille kerättiin Karjalasta evakuoitujen irtainta omaisuutta keväällä ja kesällä 1940

Ensinnäkin on niin, että alamme väistämättä olla sellaisessa vaiheessa, jossa evakkojen historiaa on alettava lähestyä historiantutkimuksen avulla, yksittäisiä ihmisiä yleisemmillä kertomuksilla ja tarinoita konkretisoivilla ja kantavilla esineillä.

Tähän on monia syitä. Niistä yksi on tietysti se, että henkilökohtaiset kontaktit evakkoihin alkavat olla luonnollisista syistä ohuempia.

Toinen syy on se, että luovutetusta Karjalasta muuttamaan joutuneet ovat ottaneet paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa, osallistuneet nykyisen Suomen tarinaan sotien jälkeen. Evakkojen tarina on normalisoitunut osaksi kertomusta sotienjälkeisestä Suomesta. Samalla tarina on menettänyt osan merkityksestään. Sekin on luonnollista – niin pitääkin käydä, kun ihmiset elävät elämäänsä.

Mutta kun tarina itse elettyinä ja kerrottavina kokemuksina kuluu pois ihmisten tavallisesta arjesta, sitä aletaan lähestyä tämän päivän tarpeista. Menneelle esitetään kysymyksiä: mitä tapahtui, ja miten voin ymmärtää sitä, mitä tapahtui? Mitä tämä aikaan jäänyt jälki kertoo minulle, miten se vastaa minun elämänpiirini kysymyksiin?

Monelle kysymys on myös omasta taustasta: kuka minä olen tässä jatkumossa?

Vaikka se tuntuu pintapuoliselta, juttu esineistä ja irtaimistosta taisi tehdä Karjalan evakkojen tarinan ja kohtalon talvisodan kuohuissa monelle läheisemmäksi ja elävämmäksi. Historiaan eläydytään tuttuuden kautta. Mikä on läheisempää kuin pohtia, miltä tuntuisi itse menettää oma kotinsa, elämänpiirinsä, tutut esineet ja kotiseutunsa?

Suhteessa evakkojen tarinaan on myös jonkin verran tiettyä lahtelaista vivahdetta: minunkin ikäluokassani, perhe- ja kaveripiirissäni on ollut ja on edelleen tavallista, että jonkun vanhempi tai isovanhemmat ovat evakkoja. Karjalaisuus on meille normaali osa lahtelaisuutta ja suomalaisuutta.

Tuttuuden kääntöpuolena tunnemme tarinat, mutta vähän kuin ulkoa opittuina. Tiedämme, mutta emme saa kiinni merkityksistä, tunteista ja omasta itsestämme suhteessa tarinaan.

Mitä enemmän aikaa kuluu ja sukupolvia syntyy, sitä abstraktimmaksi tarina käy.

Mutta tarinoiden avaamiseen on usein olemassa avain. Nyt elämme aikaa, jossa evakkojen tarina herää eloon valokuvissa tavallisten ihmisten omaisuudesta taivasalla. Tätä se siis tarkoitti.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.