Milja Kungaksen Esalainen: Huippukitaristin varhainen kuolema sai pohtimaan, kuka tuntee meidät läpikotaisin

Milja Kungas

Milja Kungas

Luimme tällä viikolla suru-uutisen: ”Kitaristi Alexi Laiho on kuollut”, ”Children of Bodomin perustanut Alexi Laiho on kuollut: kitaristi arvosti suomalaista itsepäisyyttä ja sisua”, ”Alexi Laiho eli rajun elämän, joka oli täynnä terveyshuolia ja vaaratilanteita – rockelämä eskaloitui pelottavalla tavalla”).

Laiho oli maailmanluokan huippukitaristi, jota ovat muistelleet lukuisat kollegat ja fanit ympäri maailmaa, mutta hän oli myös jonkun lapsi, pikkuveli, aviomies, ystävä, bändikaveri, kummisetä, ex-mies... Tähtikuvan takana oli tavallinen, oikea ihminen. Ja nyt hän on ihminen, joka kuoli monen mielestä liian varhain.

Katsoin jokin aika sitten dokumentin prinsessa Dianasta, Englannin kuninkaallisista kertovan Crown-sarjan lisäksi. Myös Dianan kohdalla, kaiken kohun takana, oli elävä, tunteva, oikea ihminen. Diana oli jo elinaikanaan supersuosittu hahmo, suoranainen instituutio, mutta hänen traaginen kuolemansa vain 36-vuotiaana nosti hänet jalustalle ja toisaalta toi hänestä entistä enemmän esiin myös inhimillisen puolen. Siinäkin menehtyi jonkun lapsi, äiti, sisar, ex-puoliso, rakastettu, ystävä, syömishäiriön kanssa kamppaillut ihminen.

Meissä ihmisissä on monta puolta, mutta eri ihmiset näkevät ja tuntevat meistä ehkä vain jonkin tietyn puolen, on se sitten taito, ominaisuus tai vain hiusten väri.

Ystävillekin saatat näyttää eri puolia itsestäsi – jonkun kanssa ehkä naurat enemmän, toinen on lohduttava olkapää jonka seurassa voit itkeäkin.

Kun joku ajattelee sinua, mitä hän sinusta tietää tai sinussa näkee? Tietääkö hän yhden asian, jossa olet taitava? Vai tunteeko hän sisimpääsi syvemmin? Onko teillä pitkä, yhteinen historia? Oletteko pieni siivu toistenne elämässä? Oletteko toisillenne joku ”ihan kiva”?

Kasvokkaisten kohtaamisten ollessa vähäisiä ihmisen kuulumisia on kyseltävä muilla keinoilla.

Välineitä onneksi on, mutta sanatonta viestintää on niiden kanssa edelleen vaikea korvata. Väärinymmärrystenkin mahdollisuus etenkin viesteissä on suuri.

Eikä videokuvakaan ole ihan sama kuin vierellä oleva ihminen. "Heikko signaali, siirry lähemmäs." Lähemmäs ei pääse vaikka kuinka yrittäisi – ei videolla, eikä tätä nykyä vielä oikein elävässäkään elämässä.

On myös tavattoman kiehtovaa oppia tuntemaan ihmisestä jokin uusi puoli.

Se voi tapahtua vaikkapa työpaikkalounaalla. Lounaat ovat kullanarvoisia esimerkiksi meille, joilla niitä on etätyöaikana ollut harvakseltaan.

Pöydässä puhutaan niitä näitä, kunnes huomaa, että hei, tuo vuosia samassa työpaikassa ollut tyyppihän on kokenut ihan samanlaisen asian kuin minä, loistavaa vertaistukea. Tai tulee puhetta vapaa-ajan harrastuksista ja kuulee ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen, että toinen soittaa bassoa. Tuntuu, että kollegan näkee silloin uusin silmin.

Tai kun huomaa, että toinen näyttää aika väsyneeltä, sitten kysyy häneltä mitä kuuluu ja kuuleekin ehkä jonkin hyvin kurjan tapahtuman.

Kyllä, toimittajakin on ihminen.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.