Janne Niemisen Esalainen: Mäkihyppy on muutakin kun pesusienten tunkemista alushousuihin – penkkiurheilijalle laji tarjoaa inhimillisten tunteiden koko kirjon

Janne Nieminen

Epätietoisuus Salpausselän kisojen ympärillä päättyi loppiaisena, kun järjestäjät ilmoittivat vievänsä tapahtuman läpi tammikuun lopulla ilman yleisöä. Ratkaisu on oikea mutta harmillinen etenkin mäkihypyn kannalta, sillä tänä talvena suomalaishyppääjät ovat esittäneet parempia suorituksia kuin moneen vuoteen. Onnistuminen kotiyleisön edessä olisi voinut piristää alavireistä lajia.

Ymmärrän tosin niitä katsojia, joiden mielestä mäkihyppy on muuttunut liian insinöörimäiseksi välinekikkailuksi. Surkuhupaisimpana esimerkkinä Ilta-Sanomat kertoi marraskuussa, että Rukan kilpailuissa monet urheilijat tunkivat alushousuihinsa pesusieniä saadakseen hyppypukujen virallisessa mittauksessa hyväksynnän vilpillisen laajalle kangaspinta-alalle. Lieveilmiöt ovat päässeet himmentämään lajia, jonka syvintä olemusta olen oppinut vuosien varrella arvostamaan suuresti.

Sanonnan mukaan jalkapallo on kuin elämä pienoiskoossa, ja nähdäkseni sama pätee mäkihyppyynkin. Vaatii jonkin verran kanttia ponkaista hyppyriltä sadan kilometrin tuntivauhdissa pää edellä tuulten kuljetettavaksi. Samaan tapaan itseä suurempien voimien armoille on heittäydyttävä ihmiselämässäkin.

Hyppääjien timanttisesta hermojen hallinnasta ja pelkojen käsittelystä olisikin monella opittavaa. Mieleen on jäänyt esimerkiksi kausi 2001–2002, jolloin Sven Hannawald voitti ensimmäisenä hyppääjänä Keski-Euroopan mäkiviikon kaikki neljä osakilpailua. Kun kukaan ei ollut onnistunut kyseisessä tempussa viiteenkymmeneen vuoteen, mediamylläkkä kasvoi kiertueen edetessä melkoiseksi. Ennen viimeisen kilpailun ratkaisevaa kierrosta tv-kamerat poimivat kuviinsa Hannawaldin, joka asteli kohti tornia ylimaallisen tyynenä kuin valaistunut munkki. Sitten hän vain laski alas ja voitti.

Vielä nykyäänkin palautan stressaavissa tilanteissa mieleeni muistikuvan Bishofshofenin mäkeen kipuavasta Sven Hannawaldista.

Mäkihyppy tarjoaa katsojalle inhimillisten tunteiden koko kirjon järkytyksestä iloon ja yllättymiseen. Mäessä tulee välillä mustelmia ja luunmurtumia, mutta sinnikkyys usein palkitaan, jos jaksaa lannistumatta pudistella lumet yltään ja nousta nöyränä takaisin torniin.

Talvella 2002 Sveitsin Simon Ammann mätkähti ilmasta rähmälleen alas ja jäi pitkälle sairauslomalle. Onnekseen hän kuntoutui juuri sopivasti Salt Lake Cityn talviolympialaisiin. Kukaan ei odottanut toipilaalta mitään, etenkään kun Ammannilla ei ollut tilillään yhtäkään maailmancupin osakilpailuvoittoa. Sensaatiomaisesti hän kuitenkin nappasi kultaa sekä suurmäestä että normaalimästä. Suoritus inspiroi niin, että siitä lähtien olen ollut Sveitsin mäkimaajoukkueen kannattaja.

Urheilussa ja elämässä ylipäänsä turha selittely ei yleensä edistä mitään. Tässä kohtaa on annettava tunnustusta Janne Ahoselle, joka ei ikinä halunnut laittaa epäonnistumisia olosuhteiden piikkiin. Hänen näkemyksensä oli, että kaikissa keleissä on pystyttävä hyppäämään hyvin jos mielii menestyä.

Vastaavalla suoraselkäisyydellä kun oppisi kohtaamaan arjen vastoinkäymiset, niin siinä olisikin elämänohjetta kerrakseen.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.