Ilkka Kuosmasen Esalainen: Kun Tahkomäki lensi ilmaan, käteni tärisivät vain vähän

Ilkka Kuosmanen

Ilkka Kuosmanen

Mitä Mika Waltari ja Olavi Paavolainen olisivat saaneet tästä irti?

Ajatus iskee mieleen, kun käännän auton nokan ensimmäistä kertaa nelostieltä kohti Liipolan tunnelin suuaukkoa. Sysimusta asfaltti, kaistojen yläpuolelle kiinnitetyt vihreät opastinnuolet ja autoja nielevä kallioseinämä olisivat ehkä irrottaneet Tulenkantaja-ryhmän kirjailijoista ihastuneita huokauksia. Ihminen oli taas voittanut luonnon, raivannut tiensä läpi synkkien erämaiden.

On Lahden eteläisessä kehätiessä tiettyä vetovoimaa nykyajan asukillekin. Meille Pohjois-Lahden perimmäisessä kolkassa majaileville se tarkoittaa ainakin sitä, että Launeen markettialueen palvelut ovat nyt kymmenkunta minuuttia lähempänä.

Waltari ja Paavolainen kirjasivat teräksiset hourekuvansa Valtatiet-runokokoelmaan vuonna 1928. Tämän ajan ihminen lukee sitä todennäköisesti vino hymy huulillaan.

Matkanteko ei ollut urbaanista Euroopasta juopuneille parikymppisille kirjailijoille todellakaan pelkkää paikasta toiseen siirtymisen vaivaa vaan esimerkiksi ”jokainen hermo kouristuen / etäänpäinsyöksymisen mieletöntä ihanuutta”. Varsinkin nuori Waltari oli tohkeissaan ”reklaamivalojen” transsendenttisesta ”liekkiruumiista” ja ”hopeahaikaroiden” kiihkeistä huudoista maanteillä.

Itse huomaan ohitustiellä tunnelin jälkeen oudot puolittain maahan isketyt puhelinpylväät; se on liito-oravien ylilentokäytävä, opin myöhemmin. Valtava kallioleikkaus Hollolan ja Lahden rajalla taas palauttaa mieleeni, että olenhan ollut kerran itsekin valtatietä rakentamassa – vieläpä tätä samaista.

Silloin elettiin kesää 1994, ja 12-tietä oikaistiin Nastolan kuntakeskuksen eteläpuolella. Uusi linjaus leikkasi vanhempieni maatilan kahtia Tahkomäen korkeimmalta kohdalta.

Jonkun ihmeellisen sattuman kautta sain isäni kanssa pätkätyön räjäytystyömaalle. Tehtävänämme oli ajaa kalliolle aniittia traktorilla. Räjähdettä lastattiin etukuormaajan kauhaan noin 500 kiloa kerrallaan eli osapuilleen niin paljon, kuin vanha traktorimme jaksoi nostaa. Sitten kiemurreltiin varovasti ylös parikymmentä metriä korkealle kalliolle, joka oli jo kuorittu paljaaksi pintamaasta ja porattu täyteen reikiä.

Panostajat vakuuttelivat, että aniitti on täysin vaaratonta, kunhan siihen ei laiteta nallia. Silti arvelen, että käteni saattoivat hieman täristä kuskinpenkillä epätasaisessa maastossa. Nykyisin tällaiseen tehtävään tuskin palkattaisiin vastavalmistunutta ylioppilasta, jonka aiemmat kokemukset räjähdysaineista rajoittuivat uudenvuoden papatteihin.

Isäni tallensi Tahkomäen räjäytyksen videokameralla kiviauton alta. Videolla näkyy, kuinka kallio nousee pari metriä ilmaan ja putoaa sitten niille sijoilleen. Myöhemmin koko mäki ajettiin murskeena tielinjalla seuraavana olleeseen suohon. Lammaslaumamme sai luvan oppia siirtymään metsälaitumelleen siltaa pitkin.

En minä silloin Waltaria lukenut, mutta näin hän oli kirjoittanut: ”Me olimme kadotettujen joukko; elämä oli merkinnyt meidät".

Kommentoi

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut