Chiméne Bavardin Esalainen: Ihanat haastateltavat kantoivat vilttejä ja termarikahvit pihalle – tänä vuonna suositummaksi haastattelupaikaksi nousi taloyhtiön grillikatos

Chiméne Bavard

Lähes päivälleen vuosi sitten lehdessämme julkaistiin tekemäni henkilöhaastattelu lahtelaisesta Jennifer Thomssonista, joka kertoi rakkaudestaan tanssitankoon, glitteriin ja lumilautailuun. Kuvissa 40-vuotias nainen kieppui olohuoneensa tangolla kimaltelevassa paidassa.

Juttu jäi mieleen rohkean tarinan lisäksi siitä, että oli mahtavaa päästä kurkistamaan tällaisen persoonan kotiin. Ihailimme valokuvaajan kanssa yksisarvistauluja ja mietelauseita. Joimme tietysti kahvit ja saimme keksejäkin.

Emmepä silloin arvanneet, että kyseessä oli loppuvuotta ajatellen harvinainen hetki.

Laskujeni mukaan olen tehnyt tänä vuonna 23 B-osassa ilmestyvää henkilöjuttua. Koronapandemian takia niistä lähes kaikki on tehty väljissä julkisissa tiloissa, ulkona turvavälejä noudattaen, sähköpostitse tai videopuheluiden avulla. Samalla tavalla on toimittu maaliskuusta lähtien kaikkien muidenkin aiheiden kanssa, mikä on vaatinut uudenlaista asennetta myös haastateltavilta.

Meille on kannettu vilttejä ja alustoja kylmille pihatuoleille. Kun kuviin on tarvittu tärkeitä esineitä, niitä on käyty penkomassa valmiiksi autotallista tai olohuoneesta. Kahvia on keitetty termoskannuihin. Karummista olosuhteista huolimatta, on ollut hyvä huomata, että isoistakin asioista voi jutella pipo päässä kerrostalon grillikatoksessa tai pitkässä sähköpostikirjeenvaihdossa.

Esimerkiksi kolmen sivun juttupaketti huumenuorten äitien tarinoista tai juttu vaikeista avioeroista syntyivät näkemättä haastateltavia ollenkaan kasvotusten. Se tuntui aluksi erikoiselta, mutta kaikkeen näköjään tottuu. Varsinkin vaikeiden ja koskettavien aiheiden kohdalla ihmisten on usein helpompi ilmaista ajatuksiaan kirjoittamalla kuin toimittajalle kasvotusten.

Ehkä tämä työskentelytapa jää osittain voimaan jatkossakin sille sopivissa juttutyypeissä.

Tiukasta koronavuodesta huolimatta ihmisten elämään on onneksi mahtunut muutakin. Henkilöhaastatteluja tehdessäni olen tavannut aurinkoisen Miss Suomi -finalistin, kotikulmiensa innokkaan valokuvaajan, modernin maatalon emännän ja 74-vuotiaan yrittäjän, joka ei malta jäädä eläkkeelle. Jokaisen elämään koronatilanne on vaikuttanut jollakin tavalla, mutta se ei ole estänyt heitä kokonaan elämästä arkeaan. Eniten asiaa oli pohtinut yksin asuva eläkeläisnainen, joka kirjoitti aiheesta mielenkiintoisen omakustannekirjan. Hän kuvaili tunteneensa itsensä holhotuksi, kun ei saanut käydä edes ruokakaupassa.

Haastatteluissa on korostunut ikävä omien rakkaiden luo ja huoli yksinäisistä. Viime aikoina olemmekin saaneet lukea uutisista, että korona-aika on kurittanut vähävaraisia lapsiperheitä, joiden ruoka-avun tarve on kasvanut. Saman sain todistaa aatonaattona kotikaupungissani ruokajakelujonon ohi ajaessani.

Koronan kamaluutta huokaillessani yritän muistaa Lahteen viisi vuotta sitten kiintiöpakolaisena saapuneen Susan Kanjon haastattelun. Täällä turvaa ja apua saanut nainen tunsi ristiriitaisuutta siitä, että hänen sukulaisensa elävät jatkuvassa pelossa pommitusten keskellä. Siellä ei harmitella pätkiviä videopalavereita tai ikävöidä baariin.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.