Mikael Hoikkalan Esalainen: Kiintiöajattelu ei häivytä puhetta mies- ja naisurheilijoista, vaan vaikuttaa vain voimistavan sitä

Mikael Hoikkala

Mikael Hoikkala

Vuoden urheilijan valinta julkistetaan parin viikon päästä, 14. tammikuuta. Perinteikäs titteli jaetaan vähemmän perinteisin menoin, kun Urheilugaala järjestetään ilman yleisöä.

Perinteistä on kuitenkin se, että keskustelua on virinnyt. Hyvä niin. Debatti eri lajien, eri urheilijoiden ja heidän saavutustensa arvostuksesta tai sen puutteesta ei ole pois keneltäkään, vaan keskustelu avaa yleisön silmiä ja voi parhaimmillaan lisätä kaikkien urheilevien osapuolten arvostusta.

Tänä vuonna Vuoden urheilijan ja Vuoden joukkueen ehdokaslistojen tultua julki somessa ja jonkin verran mediassakin esiin nousi kysymys: miksi naiset ovat niin vähissä?

Urheilutoimituksissa näitä kysymyksiä ei mietitä vain kerran vuodessa palkintogaalan lähestyessä, vaan ympärivuotisesti. Uutisaiheiden valinta on jatkuvaa arvovalintojen tekemistä, usein eri urheilulajien välillä, mutta luonnollisesti myös sukupuolten välillä.

Naisten osuus urheilusivuilla ja lähetyksissä kasvaa vääjäämättömästi. Olen iloinen tämän päivän tyttöjunioreiden puolesta, koska heillä on aivan erilaiset mahdollisuudet tavoitella ammattilaisuutta kuin minun ikäpolveni naisilla on ollut. Esikuvilla on iso merkitys, ja medialla on valta ja vastuu heidän esiintuomisessaan.

Idealistien vaatimaa täydellistä sukupuolten 50–50-jakaumaa urheilu-uutisoinnissa on kuitenkin nykyhetkessä vaikea toteuttaa syyllistymättä räikeään todellisuuden vääristelyyn.

Huippu-urheilun ammattilaisista – niin urheilijoista kuin valmentajista ja muista taustatoimijoista – selvä enemmistö on miehiä. Monet atleetit ovat tehneet isoja uhrauksia uravalintansa tähden. En osaa nähdä sitä tasa-arvotekona tai kovin reiluna, jos kokopäiväisesti urheilevia ja valmentajatutkinnot suorittaneita ammattilaisia sysitään järjestelmällisesti sivummalle puolipäiväisesti toimivien tekijöiden tieltä.

Sama matematiikka koskee myös ruohonjuuritasoa eikä vain huippu-urheilua. Suomessa suosituista palloilulajeista jalkapallon lähes 130 000 harrastajasta reilu 30 000 on tyttöjä, siis alle neljännes. Jääkiekossa yli 70 000 lisenssipelaajasta alle 5 000 on tyttöjä.

En tiedä, vaaditaanko lifestyle-toimituksilta järeitä toimenpiteitä sen korjaamiseksi, että käsityöammattilaisia ja -harrastajia koskevissa jutuissa miesten aliedustus on musertavaa.

Kun katsoo Vuoden urheilija -äänestyksen 15 ehdokkaan esilistaa, on helppo povata, että sen kolme naista – Kaisa Mäkäräinen, Annimari Korte ja Ida Hulkko – eivät yllä kärkeen. Se ei johdu heidän sukupuolestaan, vaan menneen vuoden saavutuksistaan, jotka eivät ole yhtä merkittäviä kuin äänestyksen ennakkosuosikkien.

Listat ovat harvoin täydellisiä. On perusteltua kysyä, olisiko jalkapalloilijoista Natalia Kuikka ansainnut paikkansa listalla ennemmin kuin Lukas Hradecky ja Glen Kamara. Palataan huippu-urheilun kysymysten ytimeen: kuinka kovassa sarjassa kukin pelaa, ja mikä on ammattimaisuuden ja kilpailun kovuuden taso missäkin? Sillekin on syynsä, miksi jääkiekko saa isomman huomion kuin jääpallo.

Tasapuolisuuden vaatimus on kimurantti. Jos lähdetään kiintöiden tielle, silloin valintoja tehdään ulkourheilullisin perustein, sivuuttaen tulokset ja niiden painoarvo – aika perustavanlaatuisesti urheilun ja kilpailun hengen vastaisesti.

Ennen kaikkea silloin puhutaan mies- ja naisurheilijoista erillisinä joukkoina, kun voisimme puhua vain urheilijoista.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.