Päivi Piiraisen Esalainen: Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin – koronavuosi vahvisti luontosuhdetta entisestään

Päivi Piirainen

Päivi Piirainen

Maaliskuun lopulla seurasin Kukkasjoella koskikaran touhuja. Oli sunnuntai, eikä ihmisten ilmoille oikein ollut asiaa, joten pikkuinen retki luontopolulle teki terää. Pari päivää myöhemmin bongailin sinivuokkoja aurinkoisesta rinteestä. Siitä muutama päivä eteenpäin seisoin illansuussa tuijottamassa taivaalle ja ihastelin oranssina leiskuvaa auringonlaskua. Pian huomasin ensimmäiset leskenlehdet. Maaliskuun viimeisenä päivänä katselin ikkunasta, kun pihatuijamme alla rusakko näytti murjottavan räntäsateessa.

Koronavirus kiristi otettaan. Valo lisääntyi ja iltaisin oli kiva lähteä ulos haukkaamaan happea. Mitä pidemmälle kevät ehti, sen monipuolisimmiksi havainnot lähimaastoissa muodostuivat. Näin kymmenpäisen valkohäntäkauriiden lauman läheisellä pellolla. Löysin näsiöitä, leppäkerttuja ja pyrstötiaisparin pesänrakennustouhuissaan. Luonto heräili sellaista vauhtia, että oli vaikea pysyä perässä.

Vaikka kulkutauti sulki ovia ja teitä, muu ympäristö avasi silmiä ja korvia.

Kevään ensimmäinen västäräkki ilahdutti laiturin nokassa keikkumisellaan. Huomasin juttelevani sille. Väsyttääkö, oletko nälkäinen, vieläkö jaksat? Västäräkki ei vastannut, mutta itse vastasin itselleni, kyllä, ei, joten kuten.

Koppelo lehahti lentoon metsätieltä. Tajusin, että en milloinkaan ollut aikaisemmin nähnyt naarasmetsoa – eihän niistä edes puhutakaan. Ukkometsoista vain. Ihmeen kaupalla sain jonkinlaisen kuvan linnusta ja rehentelin sillä sosiaalisessa mediassa. Kuva sai 43 tykkäystä.

Lintukohtaamisten jälkeen kuljin kuivalla mäntykankaalla huolestuneena. Olin löytänyt kangasvuokon nuppuja ja kävin harva se päivä katsomassa, mitä kukille kuuluu. Toivoin, että kukaan muu ei löydä samaa aarretta. Huhtikuun lopulla nuput avautuivat.

Toukokuussa lohduttelimme toinen toisiamme: Kyllä tämä tästä! Valoa kohti! Samoja sanoja kävin kuiskaamassa lähistöllä pesivälle mustarastaalle. Kylmä rintama vyöryi päälle, puhalsi lumen maahan ja tyhjensi rastaan pesän. Pesässä oli viisi poikasta, eikä niistä yksikään selviytynyt. Tuli lohduton olo ja mietin, että tässäkö vaan katteettomasti lohduttelen itseäni ja muita keskellä kylmyyttä ja koronaa.

Onneksi kevään lämpö palasi ja toivo kesästä myös. Jaoimme tilaa milloin sisiliskon tai kyyn, milloin oravan kanssa. Kotipihassa tepasteli siili ja fasaani.

Kesäkuun 23. päivänä hautasin pientä linnunpoikasta koivun juurelle. Kuollut poikanen löytyi rantahiekalta – sillä oli pienet siiventyngät ja iso nokka. Sen iho oli ohut. Samana päivänä koronavirukseen ei Suomessa ollut menehtynyt yhtään ihmistä, ei sitä edeltävänä eikä seuraavanakaan päivänä. Sanottiin, että viruksen kanssa eletään välirauhan aikaa.

Valkolehdokki tuoksui voimakkaasti vieressä.

Syksyllä muuttolinnut tekivät lähtöä. Ne olivatkin ainoita, jotka saivat huoletta mennä ja tulla. Mitä enemmän ja kovempaa koronaviruksesta uutisoitiin, sitä vahvemmin hiljaiset metsä, niityt ja rannat vetivät puoleensa. Oli mukava nojata kallioon, sormeilla jäkälää ja tuntea olevansa turvassa.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.