Millamari Uotilan Esalainen: Elämä heittelee, mutta joulu tulee, eikä se onneksi koskaan muutu

Millamari Uotila

Millamari Uotila

Tänä vuonna jouluun satsataan sata lasissa, varsinkin ruokapuoleen, sillä maailma paranee leipomalla ja laittamalla. Siltä ainakin tuntuu.

Niinpä työlista ja kauppalappu ovat juuri niin pitkät kuin ennenkin. Valmisteluista ei nimittäin tingitä, vaikka poikkeusaika kuinka horjuttaa joulunviettoa ja supistaa juhlijoiden määrää. Vastuunjako vain on laitettava uusiksi kynnelle kykenevien mukaan.

Minulle siunaantui työnjaossa laatikkovastaavan rooli. Toteutustapa on vapaa, ja pitkän punninnan jälkeen päädyin ehkä hivenen uhkarohkeaan valintaan: aion ottaa niskalenkin imelletystä perunalaatikosta ja tehdä sen itse.

Koska aiempaa kokemusta ei ole, ajattelin valmistaa koe-erän hyvissä ajoin. Jos lopputulos on löysää perunavelliä tai jotain muuta kummallista, ehdin vielä turvautua ammattilaisten apuun ja tilata perunalaatikon taitavammilta tekijöiltä.

Ainakin yhdelle ruokailijalle imelletty perunalaatikko kun on hämäläisen joulupöydän kruunu ja sitä rataa.

Marttojen resepti tuntui luotettavalta, joten sillä mennään. Vielä kun tietäisi, millä perunalla onnistumisprosenttia saa hilattua ylöspäin ja keitetäänkö perunat kuorineen vai ilman. Tässäkin tuntuu olevan kahta koulukuntaa.

Muistakin perinteisistä valmisteluista pidetään tänä vuonna kiinni. Taatelikakku ja piparit leivotaan, salaisen reseptin sinappi sekoitetaan ja kinkun kypsymistä jännitetään yötä myöten. Paperiset tontut teipataan ikkunoihin ja kuusi koristellaan. Joulukuusen valot tuskin syttyvät tälläkään kertaa ensimmäisellä yrittämällä, mutta pienen taistelun jälkeen ne varmasti saadaan taas palamaan. Niin kuin ennenkin.

Linnuille viedään lyhde, haudoille kynttilät ja yöpöydälle närästyslääkkeet.

Ja aattoaamuna käydään vielä kerran lähikaupassa, sillä jotain tuiki tärkeää puuttuu, kuten silli, joka kyllä kuuluisi paremminkin kesään ja juhannukseen.

Myös toteutumattomat suunnitelmat kuuluvat joulun kaavaan. Arvaan, että itse tehdyt joulukarkit, käpyaskartelut ja muut pikkunäperrettävät jäävät taas vain hyviksi aikeiksi, mutta onneksi joulu tulee taas ensi vuonna.

Joulun kanssa saa aina uuden mahdollisuuden, senkin takia se on niin mainio juhla.

Joulua on vietetty perhepiirissämme hyvin samanlaisin menoin niin kauan kuin muistan. Eikä se välttämättä ole huono asia. Ehkä joskus olen ollut toistakin mieltä, mutta nyt en laita perinnepitoisuutta lainkaan pahakseni. Perinteet tuovat turvaa ja lohtua ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, varsinkin tänä koronavuonna, kun mitään ei voi suunnitella eikä ennustaa.

Kuka muka jaksaisi kaiken myllerryksen keskellä uudistaa vielä joulunkin.

Ei, parasta on mennä tuttua latua. Touhuta niin kuin ennenkin ja hikoilla pisara pisaralta huolta syrjään edes hetkisen ajaksi.

Sillä lopulta kaikki on valmista ja katharsis täydellinen.

Niinpä jouluaattona, ehkä aterioinnin ja kahvittelun välissä, aion lepuuttaa katsettani kuusen kynttilöissä tai pihan pimeyttä valaisevissa lyhdyissä ja olla pienen hetken niin kuin mikään ei olisi hullusti.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.