Teppo Koskisen Esalainen: Torin joulukuusi kuului lapsuuden maisemaani – älkää ihmetelkö, jos näette minut jättämässä sille hyvästejä

Teppo Koskinen

Lahden torin joulukuusta on kiitetty komeaksi puuksi, ja sellainenhan se onkin.

Mutta joulupuuta katsellessa minulle tulee olo, josta on vaikeaa saada kiinni. Se on jonkinlaista määrittymätöntä tunnetta siitä, että aikaa on kulunut, että paljon hyvää on peruuttamattomasti takana, vaarassa kadota tai jo kadonnut, mikä taas on haikeaa.

Tuijottelen kuusta.

Nähkääs: minä tunnen sen puun.

En sillä tavalla kuin kuusi yleensä tunnetaan. Siis sillä tavalla, että osaa luetella kuusen tuntomerkit, tietää millaista puuta mikin osa siitä on, millaisia oksia ja käpyjä kuusi tekee, miten ja missä kuusi kasvaa ja niin edelleen.

Minä tunnen juuri tuon kuusen. Tuon kuusen yksilönä ja ympäristössään.

Se kerta, kun Seija kuusen kaatoi ja Anttikin sitä kovasti yritti... Lahden joulukuusien tarinat ovat kaikkea muuta kuin tylsiä

Torin joulukuusi on peräisin Sompionkujalta Petsamosta, harjun reunalta Pirttiharjun, Riihelän ja Kasakkamäen välistä.

Sieltä minäkin olen kotoisin. Ja juuri nuo Sompionkujan ja sen ympäristön puut olivat minun maailmani ja meidän maailmamme, kun olimme pikkupoikia, me sen kulmakunnan lapset.

Lasten maailmassa puut eivät ole vain puita. Ne ovat seikkailuiden holvikäytävien pylväitä, suojaisia kattoja ja loputtomasti muuntuvan maagisen maailman yhä uusia merkityksiä kantavia osia. Siinä maailmassa sama keppi on miekka, hevonen ja kivääri ennen muuttumistaan takaisin tavalliseksi kepiksi. Puut taas ovat jotain ikuista siinä maailmassa, joka on itselle aivan uusi.

Puut antavat suojan kasvaa aikana, joka tuntuu ikuisuudelta, mutta joka väistämättä loppuu yllättävän nopeasti ja täydellisesti, kun pikkupojat kasvavat isoiksi. Samalla, muka, menetetään yhteys puihin.

Yhtäkkiä majat, joissa meidän piti isoina asua, olivat liian pieniä edes sisään ryömittäviksi.

Puut ja majat jäivät taakse ajassa ja paikassa. Ne melkein peittyivät muististakin, mutta vain melkein, huomaan.

Lahden tori sai komean kokoisen joulukuusen – katso kuvat

Muutama vuosi sitten olin kävelemässä vanhoilla kotikulmillani. Metsää oli sieltä täältä harvennettu.

Vaikka ihmiset olivat vaihtuneet ja talot ja pihat muuttuneet, olin silti edelleen tuntenut olevani niillä kulmilla kotonani. Se oli minun maailmaani.

Mutta kun tutut puut olivat hävinneet, jokin yhteys katkesi. Maisema näytti vieraalta. Se paljasti ja peitti eri tavalla kuin ennen. Ennen muuta ne paikat, joihin muisti kiinnittyi, olivat poissa.

Nyt enää vain muistan kiipeilypuun ja sen kaksi pitkää, sopivalla korkeudella ollutta oksaa. En voi enää mennä puun luokse ja sen avulla muistaa kaikkea sitä, mitä puun luona on tapahtunut. (Älkää vain pudotko, ystävällinen ohikulkija sanoi kerran. Putosin jo, puun juurella maannut Marko sai ähkäistyä. Ja niin edelleen.)

Sompionkujan kuusen edessä ollut niitty oli kesäpäivien paikka – Petsamossa todella tulee talvisin lunta. Sen vieressä olleen männyn kohdalta mentiin metsään, ylitettiin se raja, jonka toiselle puolelle jäi tavallinen maailma. Tiesimme jokaisen kuusen, jokaisen männyn, ja ne piirtyivät lähtemättömästi muistiin meidän maailmamme karttapisteinä.

Nyt kuusi seisoo torilla. Älkää ihmetelkö, jos näette minut sanomassa sille hyvästejä.

Vatupassin tarkkuudella - näin joulukuusi pystytettiin Lahden torille, video

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut