Vili Uuskallion Esalainen: Lahden satama olisi väärä paikka erä- ja luontomuseolle, eikä kyse ole vain rahoituksen hankaluudesta

Vili Uuskallio

Vili Uuskallio

Uudelle valtakunnalliselle erä- ja luontokulttuurimuseolle etsitään paikkaa jostakin päin Suomea. Kunnat on pantu kilpailemaan siitä, kuka haluaa rahoittaa museon toteutusta parillakymmenellä miljoonalla eurolla ja sen jälkeen toimintaa arviolta yli miljoonalla eurolla vuodessa.

Museohakuun osallistumista mietitään kymmenillä paikkakunnilla, myös Lahdessa. Meillä voitaisiin viranhaltijoiden ehdotuksen mukaan lyödä parasta pöytään, jos hakuun päätettäisiin lähteä mukaan.

Museo voisi sijoittua Vesijärven sataman parkkialueelle Sibeliustalon naapuriin. Paikka olisi mitä mahtavin arkkitehtonisesti korkeatasoiselle museorakennukselle, mutta jokin ehdotuksessa mättää.

Kyse ei ole vain rahoituksesta, vaikka senkin järjestäminen tuntuu hankalalta. Miten kaupunki voisi sitoutua rahoittamaan uutta kulttuurilaitosta sivistyspalveluiden säästöpaineiden keskellä? Onko museohankkeeseen järkevää ryhtyä, kun samalla etsitään keinoja vähentää isoja investointeja?

Ajatus noin sadastatuhannesta vuotuisesta museovieraasta on tietysti houkutteleva. Silti väitän, että Lahden satama on väärä paikka eräkulttuuria esittelevälle museolle.

Lahden kehitys kylästä kaupungiksi alkoi, kun ruotsalainen liikemies Knut Hjalmar Cassel perusti uutta rautatietä hyödyntävän höyrysahan Vesijärven rantaan vuonna 1870.

Pistoraiteen päähän syntyi liikenteen solmukohta, jonka kautta Päijänteen rantojen metsät voitiin kuljettaa teollisuuden raaka-aineeksi sekä polttopuiksi Helsinkiin ja Pietariin saakka. Aiemmin kirkasvetinen Vesijärvi alkoi jo 1800-luvun lopulla rehevöityä teollisuuden ja kaupungin likavesien takia.

Tienoo, jolla sijaitsee nykyisin Sibeliustalo, oli teollinen paikka yli sadan vuoden ajan. Teollisuustoiminta alueella alkoi hiipua 1980-luvun puolivälissä, kun Rauma-Repola päätti lopettaa sahatoimintansa Lahdessa.

1990-luvulla ranta-alue alkoi muuttua Ankkurin ja Ruoriniemen asuinalueiksi. Tukkipinojen ja lautataapeleiden tilalle nousi tehokasta kerrostalorakentamista.

Olisiko tämä sitten oikea ympäristö vuolla kiehisiä, kertoa retkeilyjuttuja, muistella suomalaista eränkäyntiä ja hehkuttaa sukupolvien yli kestäviä luontosuhteita? Ei todellakaan, vaikka Lahti onkin tehnyt itsestään onnistuneesti ympäristökaupungin.

Vesijärvestä pidetään nykyisin huolta, jätteet hyödynnetään tehokkaasti ja kivihiilen käyttö on lopetettu. Euroopan ympäristöpääkaupungin tittelin avulla Lahti voi kehittää uutta kiertotalouden liiketoimintaa. Ajatus Lahdesta eräkulttuurin keskuksena tuntuu joka tapauksessa vieraalta.

Lahti kasvoi sotien jälkeisinä vuosikymmeninä vauhdilla ja on siitä lähtien ollut korostetun urbaani paikka. Puheissa Lahti on ollut Suomen amerikkalaisin kaupunki ja mainoslauseessa Business City. Paikan henki ei huou erämaatunnelmaa nuotion loimuineen vaan betonia, asvalttia ja katuvaloja.

Erä- ja luontokulttuuria esittelevän museon sijoittaminen Lahteen tuntuisi päälle liimatulta, ei aidosti lahtelaiselta.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.