Chiméne Bavardin Esalainen: Juttukeikka ilman valokuvaajaa on tuskaa – pahimmassa tapauksessa toimittaja joutuu kaivamaan kassista pienen pokkarikameran

Chiméne Bavard

Harmaaseen villapaitaan pukeutunut tummahiuksinen nainen tuijottaa suoraan kameraan. Taustalla näkyy vaaleansinistä seinää ja oransseja pystypalkkeja, mutta katseeni kiinnittyy vain naisen levollisiin kasvoihin. Kuvasta välittyy rauhallinen tunnelma ja se, että naisella on jotain tärkeää sanottavaa.

Kuvan otti viime viikonloppuna tärkeä työparini, valokuvaajamme Sami Lettojärvi. Kävimme tapaamassa lahtelaista äitiä, joka kertoi meille poikansa vuosia sitten tekemästä itsemurhasta. Ei varmaan tarvitse sanoa, että haastattelu ja kuvaus luultavasti jännittivät häntä eivätkä tällaiset kohtaamiset ole meillekään jokapäiväisiä. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja meille kaikille jäi tilanteesta hyvä mieli.

Haastattelua vierestä seurannut kuvaaja toivoi lopuksi, että haastateltava astuisi pimeästä grillikatoksesta valoisammalle pihalle ja pyysi häntä seisomaan oranssien palkkien väliin. Sitten Sami nappasi pari kuvaa. Tällä kertaa ei tarvittu irtosalamaa eikä poseeraamista. Kaikki oli ohi muutamassa minuutissa.

Silläkin hetkellä olin hyvin tyytyväinen, että en joutunut itse ottamaan kuvaa, koska se olisi voinut pilata koko jutun.

Chiméne Bavardin Esalainen Mitä kaikkea toimittajalle kannattaa kertoa? "Älä sitten tätä laita lehteen" on yksi juttukeikkojen yleisimmistä lauseista

Onnistunut lehti- tai verkkojuttu on aina mielestäni kuvan, grafiikan ja tekstin muodostama yhteispaketti. Ihannetilanteessa ne täydentävät toisiaan ja kertovat aiheesta jopa jotain ihan uutta. Kun välillä on enemmän aikaa, on ihanaa yrittää keksiä otsikkoa, joka sopisi mahdollisimman hyvin yhteen pääkuvan kanssa.

Vaikka yllä kuvattu valokuva tuli kuin itsestään, usein hyvän kuvan ottaminen vaatii paljon suunnittelua, visuaalista sommittelua, tilannetajua ja käsittelyä.

Monesti haastateltavat jännittävät tilanteessa kuvausta enemmän kuin haastattelua ja silloin ammattilaisen tehtävä on saada haastateltava unohtamaan kamera. Moni kuvaaja nappailee kuvia jo haastattelun aikana, jos ihminen on tuolloin luontevampi. Toiset pyytävät kuvattavaa tekemään jotain, mitä hän normaalistikin tekisi. Sauvakävelemään mäkeä alas, palauttamaan kirjaston kirjoja, rapsuttamaan koiraa.

Joskus toimittajakin pääsee hommiin ja saa pidellä irtosalamaa kuvaajan toivomaan suuntaan. Se on paljon hauskempaa kuin se, että joutuu juttukeikalle yksin. Haastattelutilanteesta katoaa kaikki uskottavuus ja rentous, kun kaltaiseni amatööri kaivaa punaisesta kangaskassista pokkarikameran ja yrittää sanoa vakuuttavasti, että nyt pitäisi vielä ottaa pari kuvaa.

Tehokas työpäivä verkkareissa ja villasukissa

Visuaalisesti hienojen kuvien lisäksi valokuvaajat ovat tärkeitä monessa muussakin asiassa. Heidän kanssaan ajellaan ympäri maakuntaa ja etsitään oikeita osoitteita. Automatkoilla mietitään joskus uusia juttuaiheita ja näkökulmia tai kuunnellaan täysillä heviä liikennevaloissa. Jonkun kanssa ehkä myös lauletaan.

Parhaita hetkiä ovat kuitenkin ne, kun onnistuneen keikan jälkeen kiirehditään takaisin toimitukseen päät otsikoita ja kuvavaihtoehtoja suristen.

Valitettavasti kuvaaja ei aina ehdi kanssani yhtä aikaa keikalle, koska keikkoja on usein enemmän kuin kuvaajia. Hyviä kuvia syntyy silloinkin, mutta itse kaipaan keikoilla työparia, joka tukee ja kysyy hyviä kysymyksiä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu