Anne Honkasen Esalainen: Pääseekö Sota ja rauha irti Paavon haamusta? Lahden kaupunginteatterissa nyt toiveet

Anne Honkanen

Suurten historiallisten romaanien ystävät saivat tällä viikolla mukavia uutisia, kun Lahden kaupunginteatteri kertoi esittävänsä kevätkaudella uuden dramatisoinnin Leo Tolstoin Sota ja rauha -romaanista.

En tiedä, onko useita vuosia Tolstoin järkäleen näyttämölle tuontia toivonut näytelmän sovittaja ja sen ohjaaja Pasi Lampela kuullut legendaa, jonka mukaan poliitikko Paavo Väyrynen on myös suuri venäläisten klassikoiden ystävä. Monista saavutuksistaan tunnettu Väyrynen rehvasteli mediassa kaukaisella 1990-luvulla sillä, että oli lukenut kirjastosta hakemansa Dostojevskin tuotannon kolmessa päivässä.

No, miten tämä nyt liittyy Tolstoihin?

Opiskeluaikoinani ahmin Dostojevskeja, ja kun olin päässyt pidemmän venäläisen makuun, suunnittelin siirtyväni seuraavaksi Tolstoin pariin. Lukemistani haittasi kuitenkin rankasti Väyrysen haamu, joka kummitteli mielessäni. Dostojevskin tuotannon lukeminen vei minulta nimittäin huomattavasti enemmän aikaa kuin kolme päivää – taitaa se olla osin kesken vieläkin. Se ei estänyt kuitenkaan velmuilevia läheisiäni kyselemästä, miten luku-urakka sujuu, ja joko kolme päivää on kulunut.

Paavon nurmimainen suoritus oli lähes estää sen, etten olisi lainkaan uskaltanut tarttua Tolstoihin – Väyrynen kun kertoi tutustuneensa myös hänen tuotantoonsa.

Onneksi kuitenkin tartuin.

Vasta vuosia, vuosia myöhemmin on paljastunut, että Väyrynen saattoi jättää osan totuudesta kertomatta. Nimittäin sen, että Keminmaan kirjastossa, josta Väyrynen oli teokset hakenut, ei ilmeisesti ollut kuin pari kolme nidettä Dostojevskia.

Oma urakointina venäläisten tiiliskivien parissa jätti kuitenkin niin voimakkaan jäljen nuoreen kehittyvään hermostooni, etten tänä päivänäkään voi olla ajattelematta Paavo Väyrystä, kun puhutaan venäläisistä romaaniklassikoista. Kyse ei ole suoranaisesta mielleyhtymästä, ehkä mieluummin jostain painostavasta häivähdyksestä alitajunnassani.

Lyhyemmästä proosasta puhuttaessa hermostoni ei onneksi reagoi. Eikä näytelmistä. Siten nuoruuden rakkauteni Anton Tshehov on säilynyt koskemattomana.

Kovin tarkkaan en muista Sodan ja rauhan yksityiskohtia pitkän ajan päästä, mutta sen muistan, että pidin romaanista valtavasti.

Muistan, miten surullinen olin siitä, että romaanin keskeisiin hahmoihin kuuluneet Natasha Rostova ja Andrei Bolkonski eivät koskaan päätyneet naimisiin, ja sen, miten paljon otti päähän, kun upporikas Pierre Bezuhov oli niin helposti kaikkien vedätettävissä ja hyväksikäytettävissä.

Toiveenani olisi, että Lahden kaupunginteatterin tuleva Sota ja rauha -sovitus olisi niin hyvä, että Paavo ja hänen lukukinkerinsä lakkaisivat lopullisesti riivaamasta hermostoani.

Eipä haittaisi, jos mieleeni nousisi jatkossa venäläisklassikoista puhuttaessa Lahden kaupunginteatteri. Sekään ei haittaisi, jos Paavo Väyrysen sijaan mielessäni vilahtaisi Pasi Lampela, tämä kun vaikutti tällä viikolla teatterissa pidetyssä tiedotustilaisuudessa viisaalta mieheltä.

Kommentoi