Milja Kungaksen Esalainen: Taas tuli muistutus siitä, että elämä on kuolemista

Milja Kungas

Lehtiä putoaa puusta yksitellen. Maahan leijailee hiljalleen keltaista, punaista, oranssia. Aurinko saa värit välkehtimään ja ruskan loistamaan. Muuttolintuparvi lentää ylitse laajassa kaaressa, hienossa muodostelmassa. Lokakuu on jo pitkällä, mutta järvellä näkyy vielä veneitä. On tavattoman kaunista. Niin kaunista, että melkein unohtaa, kuinka syksy on luopumista ja elämä kuolemista, kuten Juicen laulussa.

Viikon sisällä pari tapahtumaa on muistuttanut siitä, miten elämä on hiuskarvan varassa. Lähipiirissä sattuneessa läheltä piti -tilanteessa kävi lopulta hyvin. Vain auto meni lunastukseen, ihminen ei. Pysäyttävä hetki.

Muutamaa päivää myöhemmin tuli uutinen, jossa ei käynyt hyvin. Tuttavapiirissä eräs oli menettänyt puolisonsa, ihan yhtäkkiä. Kuolema vei mukanaan lupaa kysymättä. Ihmisellä oli elämä ihan kesken, yhteistäkin elämää oli ehtinyt olla vasta muutama vuosi.

En osaa kuvitella, miten äkillisen kuoleman aiheuttamasta surusta selviää, ehkä ajan kanssa. Elämästä katoavat varmasti värit, ainakin joksikin aikaa.

Elä hetkessä. Sitä meille toitotetaan monesta suunnasta. Miten se oikeasti toteutuu? Huomaammeko me elämän ihanuuden ja ainutlaatuisuuden vasta menetyksen kohdalla? Sitten kun tapahtuu jotakin peruuttamatonta. Jokaisesta hetkestä nauttiminen on ainakin itselleni sula mahdottomuus. Vaikka elämä olisi hyvää, silti siihen mahtuu hetkiä, jotka ovat yksinkertaisesti peestä. Hyvät ja huonot hetket kuuluvat elämään ja arkeen, mutta parasta tietysti on, jos ne pysyvät tasapainossa.

Millä hetkessä elämistä voisi sitten lisätä? Tässä ajassa olisi hyvä harjoittaa ainakin läsnäolon taitoa. Ei kävellä toistemme ohi, kävellään toisiamme kohti ja mennään viereen, niin viereen kuin nyt on lupa mennä. Katsotaan silmiin, keskitytään siihen hetkeen ja toiseen ihmiseen.

Muistetaan myös hetkeen tarttuminen. Tavoitellaan unelmiamme tosissamme. Unohdetaan sitku, mutku ja eiku, koska kaikki voi olla ohi silmänräpäyksessä.

Kuolemalle emme mahda mitään, elämälle kyllä, niillä aineksilla joita kullekin on annettu.

Kuolema herättää monenlaisia tunteita, fyysistä ja henkistä kipuilua. Surun kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Apua on mahdollista saada monesta suunnasta, tuttavapiiristä ammattiauttajiin.

Olen tallentanut muistiin tekstin, jonka toimittaja Anu Harkki (nyk. Pensola) kirjoitti vuonna 2011 silloisessa blogissaan isänsä kuoleman jälkeen. Se kuvasi tavattoman hyvin niitä tunteita, joita läheisen ihmisen kuoleman jälkeen voi kokea.

Menetin oman isäni tuon saman vuoden marraskuussa ja pystyin samastumaan tähän pieneen katkelmaan. Harkki kirjoitti näin: ”Kuolema on hämmentävä. Suru on suhteellinen käsite. Arki ei pysähdy, mutta minä arkeni sisällä pysähdyn. Suru ei asetu mihinkään muottiin, vaan poukkoilee ja muuttaa muotoaan. Minä nauran. Hymyilen usein. Purskahdan äkkiä hallitsemattomaan itkuun. Vaivun ajatuksiini ja käperryn muistoihin.”

Niinpä. Kuolema on hämmentävä. Elämäkin on hämmentävää, mutta se on tässä ja nyt.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu