Chiméne Bavardin Esalainen: Paniikkia, löysät putkisukat ja onnenkyyneleitä – muistoja elämäni jännittävimmistä päivistä kymmenen vuotta sitten

Chiméne Bavard

Tasan kymmenen vuotta sitten minusta tuli äiti ja miehestäni tuli isä. Ihana tyttäremme syntyi Päijät-Hämeen keskussairaalan synnytyssalissa numero yksi. Olin itse putkahtanut maailmaan samoilla nurkilla yli 30 vuotta aikaisemmin.

Omasta syntymästäni en tietenkään muista mitään, mutta minulle on kerrottu päivästä hassuja tarinoita. Olen kuullut, kuinka isäni sekosi puhelun saatuaan ja miten hän ryntäsi osastolle mukanaan suuri nukke ja kukkakimput molemmille. Isäni olisi halunnut ostaa minulle perhospinnejä, mutta joku ehti kertoa, ettei minulla ollut yhtään tukkaa.

Neljättä lastaan odottava Riitta Torri, 42, tuli ensimmäisen kerran äidiksi 19-vuotiaana – "Se oli melkoista sähellystä, mutten osannut ajatella, että onpa minulla rankkaa"

Kymmenen vuoden takaisesta päivästä mieleeni on jäänyt hetkiä, joita en unohda koskaan. Muistan edelleen kätilöiden kannustavat kommentit ja vieressä hermoilleen miehen ääneen lukemat sarjakuvat. Muistan löysät putkisukat ja virttyneen pinkin asun.

Muistan, mitä upealta tuntui syödä hoitajan tuomia voileipiä oma tytär kainalossa. Muistan, että itkin hormonihuuruissani paljon. Itkin silloinkin, kun minua pelkopoliklinikalla hoitanut lääkäri poikkesi huoneeseemme. Sitten itkimme molemmat. Paruin puhelimessa ystävälleni, jolle kerroin pelkääväni, etten pysty hoitamaan vauvaa, koska sormeni olivat puutuneet. Pelkäsin epäonnistuvani äitinä, koska imetyksen aloittaminen oli niin vaikeaa. Muistan haparoivan dialogin huonekaverini kanssa. Hänkin oli ensisynnyttäjä ja yhtä sekaisin.

Pelkoa ja kyyneleitä oli ilmassa kotimatkalla neljä päivää myöhemmin. Auton vauhti tuntui takapenkillä turvakaukalon vieressä luonnottoman kovalta, vaikka mies vannoi ajavansa reilua alinopeutta. Kotitielle saapuessamme olin ihmeissäni, että alueen ihmiset tuntuivat jatkaneen elämäänsä normaaliin tapaan. He haravoivat pihojaan, vaikka minulle oli juuri tapahtunut maailman ihmeellisin asia.

Synnytykseen pääsee vain yksi tukihenkilö – doulat ovat pahoillaan Päijät-Hämeen keskussairaalan rajoituksista, äitejä on lähdössä muualle synnyttämään

Aika on juossut kymmenen vuotta nopeasti. Ensimmäisen vuoden minussa kiinni olleesta vauvasta kasvoi nopeasti pälpättävä taapero ja lempeä isosisko. Sitten hänet pitikin jo uskaltaa viedä toisten hoidettavaksi työpäivien ajaksi. Ei ole vaikea arvata, kumpaa muutos stressasi enemmän.

Neljäsluokkalaisen tytön vanhempana oleminen on yhtä aikaa ihanaa ja kamalan pelottavaa. Hänellä on jo vahvoja mielipiteitä, omia harrastuksia ja hieno tapa panna ajatuksiaan ylös päiväkirjaan. Olen todella onnellinen myös siitä, että hän soittelee ja kirjoittelee kirjeitä isovanhemmilleen. Kaveritkin ovat tietysti tärkeitä, mutta muistan miten raaka tyttöjen maailma voi olla. Joskus öisin pelkään, että tytärtäni kiusataan tai että hän kiusaa jotain toista. Haluaisin poistaa kymmenenvuotiaan elämästä kaikki ulkonäköpaineet ja turhan koulustressin.

Viikon kohokohtani on aina lauantai-ilta, jolloin saan mennä asiakkaaksi tyttäreni "salonkiin". Siellä voimme jutella rauhassa samalla kun saan kampauksia tai niskahierontaa.

Lapseni ovat lähipäivinä saamassa uuden serkun, kun nuorin pikkuveljeni saa vaimonsa kanssa ensimmäisen lapsen. Heillä on edessä siis pian samat tunnemyrskyt, mutta onneksi niitä ei osaa ajatella ennakkoon. Täti lupaa vollottaa kunnolla.

Kun rakenneultrassa paljastui merkittävä sydänvika, oli Heidin perheen ainoa apu post it -lapulle kirjoitettu lääkärin numero – ”Toivon, että perheemme tarinasta olisi apua jollekin toiselle samassa tilanteessa”

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu