Anne Honkasen Esalainen: Mummon muisto elää kun kastelen kliiviaa

Anne Honkanen

Mistään sisustustrendistä en ole ollut niin innoissani pitkään aikaan (ehkä koskaan) kuin siitä, että viherkasvit ovat tulleet taas muotiin.

Sisustustrendejä seuraamattomat viherkasvien ystävät saattavat hämmästyä tiedosta, että kasvit ovat edes joskus olleet "poissa muodista". Sisustuksessa oli kuitenkin vallalla minimalistinen tyyli, johon viherkasveja ei juuri kuulunut. Nyt kun muoti suosii runsaampaa ja värikkäämpää sisustusta kuin ennen, viherkasvitkin ovat tehneet voittoisan paluun. Vinkkejä trendikkäistä kasveista ja kasvien hoidosta on nyt tarjolla sisustuslehdissä jatkuvasti.

Olen aina pitänyt viherkasveista, ja kotonani niitä on ollut aina, trendeistä piittaamatta. En oikeastaan keksi viherkasveista kuin yhden huonon puolen: ne kasvavat, ja niille soveltuva tila uhkaa loppua ainakin kerrostaloissa.

Kasvien hoitamisessa minulla on kuitenkin ollut erilaisia kausia. Viime vuosina aikaa kasvien hoitamiseen on taas ollut enemmän, joten olen lisännyt niiden määrää.

Nuorempana suhtauduin kotini viherkasveihin tyypilliseen tapaani eli tiukkapipoisesti, ja pyrin niidenkin hoidossa ainoastaan täydellisyyteen. Olin todella pettynyt, jos joku kasvi sattui kuolemaan. Sellaista sopii tosin odottaa aina silloin tällöin, kun trooppisen tai subtrooppisen ilmaston kasvit yrittivät sitkeillä pimeässä talvessa pohjoisessa.

Vieläkin yritän pitää hengissä kaikin voimin kliiviat eli isopunasarjat, jotka olen saanut isoäidiltäni yli 20 vuotta sitten. On kiva ajatella, että edesmenneen mummoni, jota kaikki kutsuivat Emmaksi, viherpeukalon perintö elää kliivioissa. Rakas Emma tulee mieleen, kun lorautan kliivioiden juurille vettä.

Emman kliivia oli tosin toista maata kuin omani. Hänellä se kasvoi valtavana pehkona isossa ruukussa olohuoneessa. Minun kliiviani on jaettu tästä isosta kukasta, ja ne ovat vieläkin aika vaatimattoman kokoisia.

Emman kliivia kukki varmasti joka kevät. Muistelen, miten tarkka hän oli kukkien hoitamisessa. Muistan hänen kertoneen, kuinka hän annosteli joillekin kasveilleen vettä vain lusikalla kasvukauden ulkopuolella, jottei olisi syyllistynyt ylikastelemiseen, joka on varma keino tappaa kasvit.

Harmi, etten tuolloin nuorena ollut kovin kiinnostunut kukista, kun Emma vielä eli. Olisin saanut häneltä varmasti paljon hyviä vinkkejä viherkasvien hoitoon.

Kerrostalossa asuessa on tuntunut aina pieneltä lottovoitolta, kun on saanut kliivian kukkimaan. Kasvi on erittäin herkkä kasvuolosuhteiden muutoksille – sanotaan, että se voi pahoittaa mielensä jopa siitä, jos sen ruukkua kääntää ikkunalaudalla. Kukkiakseen kasvi vaatii olosuhteita, joita on vaikea luoda kerrostalon kuumilla ikkunalaudoilla.

Siksi olikin todella palkitsevaa, kun kranttu kliivia kukki lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja vielä keskellä kesää, jonka ei pitäisi olla kasvin kukinta-aikaa. Tällaisena poikkeuksellisena kesänä kliivian vaaleanpunainen kukka tuntui kuin lupaukselta jostain paremmasta. Kaikkia kukkien jumalia uhmaten käänsin kliivian ruukkua ikkunalaudalla hiukan, jotta kaikki ohikulkevatkin saavat kunnolla ihailla kauniisti kukkivaa kasviani.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu