Saara Larkion Esalainen: Yhdeksän vuotta pakattuna pahvilaatikkoon jos toiseenkin – hei, hei ESS!

Saara Larkio

Sinä iltana kemisti Anni Turpeinen onnistui äkkiarvaamatta lyömään minua henkisellä avokämmenellä rivakasti poskelle.

”Päättämättömyys saa ihmisen polkemaan paikallaan vuodesta toiseen hävittäen vaihtoehdot ja avoimet ovet yksi kerrallaan. Päättämätön ei ymmärrä, että juoksuhiekkaan jääminen on päätös sekin. Se on päätös, jossa paikallaan polkija antaa elämän juosta itsensä ohi,” Turpeinen kirjoitti Rivien väleissä -blogissaan Hidasta elämää -sivustolla.

Kiinni jäin. Mahani vierestä sohvalta. Olin juuri se vätys, joka lillui muutosvastarinnassaan keksien syitä sille, miksei mikään voi muuttua.

Suomessa kun on päässyt elämässä vakiintuneeseen pisteeseen, siinä pitäisi älytä pysyä ja tyytyä osaansa. On hyväksyttävämpää vaihtaa vakisiippaa kuin vakityöpaikkaa.

Siippaa en halunnut hukata, mutta jonkin piti muuttua.

Ihan ensimmäiseksi lepäsin enemmän kuin ennen. Sitten lisäsin liikuntaa ja treenasin monipuolisemmin kuin aiemmin. Merkitsin ylös vihkoon, miltä treeni oli tuntunut ja mitä siitä pitäisi päätellä.

Jo muutaman viikon kuluttua liikuntaspurtin aloittamisesta huomasin eron entiseen. Jaksoin enemmän, myös pääni sisällä. Seuraavan kahden viikon kuluessa hankin itselleni uuden työpaikan.

Helppoa!

Tietenkin minun piti tehdä töitä saadakseni työpaikan, ja toki tähdetkin olivat oikeassa asennossa. Mutta aktiivisen päätöksen tekeminen vapautti hurjasti energiaa työnhakuun. Sen päättäminen, etten enää olisi päättämätön.

Onnistumista seurasi valtava endorfiiniryöppy, joka muistuttaa lapsuuden riehakasta, kaikkeen luottavaa riemua, ehkä jopa rakastumisen tunnetta. Se kertautui ja kertautuu joka kerta, kun saan kertoa uusista kuvioistani taas uudelle ihmiselle.

Minä tein sen!

Samaan aikaan aivoni alkoivat työstää tilinpäätöstä ajastani Etelä-Suomen Sanomissa. Mutta miten tiivistää viimeiset yhdeksän vuotta tässä maakuntalehdessä 3 000 merkkiin?

Ei mitenkään, tietenkään. Patetia vaanii.

Voisin tehdä tähän komean luettelon siitä, miten erikoisissa paikoissa olen päässyt käymään vain siksi, että olen toimittaja. Tottahan se on. Mutta yhtä lailla mieleen ovat jääneet monipolviset ja syvälliset keskustelut valokuvaajien kanssa matkalla keikkapaikalle. Tai iltavuorossa toimitussihteerien kanssa nauretut naurut ja tuki, jonka olen saanut heiltä, graafikon pöydän äärestä ja muilta kollegoilta.

Tai se mustanpuhuva ja vapauttava huumori, joka toimituksessa rönsyilee silloin tällöin ilmoille. Ja esimies, joka keittää kahvit tiimiläiselleen kun tiimiläisellä väsy painaa.

Olen nähnyt myös sen, miten rajusti media-ala on muuttunut. Osa muutoksista on tuntunut hyvin raskailta. Rakkauteni journalismia kohtaan ei kuitenkaan ole kuollut mihinkään. Liputan sille vielä tekohampaat suussakin!

Eniten olen oppinut teiltä, juttujeni kertojat ja lukijat. Ei ole tarpeeksi sanoja sille, miten hienoja kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa näihin vuosiin on mahtunut. Siksi sanon niin teille kuin toimituksen väelle nyt kiitos ja anteeksi – nähdään uusissa ympyröissä!

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu