Milja Kungaksen Esalainen: En ole varma, jaksatko lukea tätä loppuun – mutta auttaisikohan tämä hiukan pitkää pimeää vastaan?

Milja Kungas

Oli kuulas syysaamu. Vähän viileää, raikas tuoksu. Aurinko heitteli säteitään polulle. Työntelin muutaman kuukauden ikäistä esikoistani vaunuissa lähimetsässä. En ole unohtanut sitä tunnetta. Tavattoman onnellinen olo. Väsynyt, suuresta elämänmuutoksesta yhä ymmyrkäisenä ihmetyksestä, nenässä vastasyntyneen kaikki tuoksut. Muistan yhä, miten ajattelin silloin, että sellaisesta hetkestä pitäisi kirjoittaa kokonainen kirja. Kuulaan raikkaasta syysaamusta ja pakahduttavasta onnesta.

Sitku. Mutku. Noku. Ei ole tullut kirjaa. On tullut kaksi lasta lisää. On tullut elämäntäyteisiä päiviä. Välillä onnentäyttymyksiä ja välillä suuria menetyksiä. Kohtaamisia. On tullut 365 kertaa 13 ja vähän päälle. Ruuhkavuosi-sanahirviö. Ei pitäisi puhua ruuhkavuosista. Elämäähän tämä on. Meidän elämäämme. Kauheat paineet yrittää nauttia joka hetkestä. Mitä jos ei nautikaan?

Kiire kouluun, kiire hoitoon, kiire töihin, kiire kauppaan, kiire harrastukseen, kiire hampaita pesemään, kiire nukkumaan. Hitto, nyt tuolla vuotaa nenä. Ei voi viedä päiväkotiin. Mitä nyt? Huominen haastattelu on peruttava. Mutta etänä voi hoitaa palaverit, suunnitella ja kirjoittaa. Lapselle tulee liikaa ruutuaikaa. Nyt siitä tulee varmaan siksi ihan sekopää. Ai ei? Ai pelimiljonääri? No, enpä tiedä tuota. Se ei halua katsoa Pikku Kakkosta. Se haluaa katsoa YouTubesta, kuinka itänaapurin kaksi lapsitubettajaa ajaa hienoilla lelusähköautoilla supersankarivaatteet päällä.

Pitäisi käydä lenkillä. Housut kiristävät taas. En jaksa. Viimeksikin kaaduin, kun jäin tuijottamaan kaula pitkällä yhden talon remonttia kävellessäni. Kompastuin omiin jalkoihini.

Peilistä katsoo joku vanha akka, vaikka sisällään se tuntee olevansa välillä yhtä hukassa kuin 15-vuotiaana tai 20-vuotiaana. Se rakastaa tätä elämää ja ihmisiä ympärillään, mutta haaveilee samaan aikaan, että olisi yksin Pariisissa. Se kaupunki tulee nyt taas jo uniin, sen kadut, laulut soivat päässä.

Melankolia, se kai näissä syksyn sävelissä soi. On niin tavattoman kaunista ja haikeaa samaan aikaan. Sitä yrittää viimeisillä voimillaan pitää kiinni hetken lämmittävistä valonsäteistä ja pelkää pimeyttä, joka kohta laskeutuu ylle ja pysyy, pysyy vain. Vielä kun aika on niin tavattoman outoa muutenkin. Kun ei tiedä mitä tuleman pitää. Haluaa unohtaa mutta ei saa unohtaa. Pitää muistaa hajurako, turvaväli, koskemattomuus.

Ja kuitenkin, kosketuksestahan me elämme. Siitä, kun toinen sipaisee olkapäästä ja kysyy mitä kuuluu, ja jaksaa vielä kuunnella vastauksenkin. Katseista. Siitä, että joku huomaa. Halauksista.

Piti kirjoittaa kolumni. Koska aihe oli hukassa, päätin kokeilla tajunnanvirta-tyyppistä kirjoittamista. Perusohjeistus menisi jotenkin näin: kirjoita kuusi minuuttia tauotta. Kirjoita mitä mieleesi tulee, nopeasti.

Tajunnanvirtaa kirjoitetaan monesti myös ilman välimerkkejä, mutta tässä kohtaa pokka ei anna myöten. Lehtitekstistä pitää sentään saada selvää. Fuskasin vähän myös ajan kanssa. Käytin puoli tuntia.

Kokeile. Tämä on hauskaa. Totta puhuen, jos tätä tekisi vaikka päivittäin tai edes kerran viikossa, saattaisi jaksaa paremmin tuon pitkän, pimeän kauden yli.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu