Sohvi Auvisen Esalainen: Onko silloin edes oikeasti masentunut, jos jaksaa meikata, käydä töissä ja hymyillä?

Sohvi Auvinen

Muistan erään hetken vuodesta 2018 erittäin hyvin. Oli talvinen iltapäivä ja istuin autossa. Kerroin ratin takana istuvalle läheiselleni, että olin todella väsynyt. Siis todella, todella väsynyt. Läheiseni vastaus oli, että nukut ensi yönä hyvät yöunet, kyllä se siitä.

Täysin normaali keskustelu, paitsi että yksi pieni juttu: läheiseni tiesi, että minulla oli diagnosoitu keskivaikea masennus vain muutama viikko aiemmin. Ja mikä on yksi masennuksen oireista? Aivan, kokonaisvaltainen väsymys.

No, nukuin hyvät yöunet, eikä auttanut. Väsyttää vieläkin, yli kaksi vuotta myöhemmin. Ei ole pahemmin uni tai lenkkeily jeesannut, vaikka niitä moni masennuksen parannuskeinoina onkin yrittänyt minulle tuputtaa, mediaa myöten.

Viime vuosina ystävieni ja tuttujen kanssa käymieni keskustelujen ja Instagramissa tekemäni pienen kyselyn pohjalta uskallankin väittää seuraavaa: masennusta sairastavien (koska sitä masennus on, sairaus) kohtaama vähättely on varsin yleistä. Monet jakavat kokemuksen siitä, miten heidän ei uskota olevan oikeasti masentuneita, koska he jaksavat meikata joka päivä, käydä töissä ja, herra paratkoon, hymyillä.

Todellisuudessa osa näistä ihmisistä käy terapiassa, syö erinäisiä lääkkeitä pitääkseen arkensa kasassa ja yksinkertaisesti vain romahtaa työpäivän päätteeksi asuntonsa lattialle, koska ovat niin väsyneitä mielensä kanssa taistelusta. Siinä ei paljon enää jaksa tiskata tai miettiä ruuanlaittoa. Ja ei, se ei ole laiskuutta, vaikka kuinka ulkopuoliset sitä yrittäisivät heille väittää.

Ja juuri tämä muun yhteiskunnan pitäisikin ymmärtää ja sisäistää. Vaikka ympärilläsi elämäänsä elävät ihmiset näyttävät ulospäin olevan täysin kunnossa ja pitävän kaikki langat käsissään, meitä on todennäköisesti työpaikoillanne, kaveriporukoissanne ja harrastuksissanne. Meitä, jotka hymyilevät niin, että suupieliin sattuu, koska jos kertoisimme siitä kamppailusta, jota käymme päidemme sisällä, meidän kokemustamme vähäteltäisiin, ja se jos mikä sattuu lähes yhtä paljon kuin itse masennus. Sillä kun kasvoille on kerran lyöty avokämmenellä, sitä on huomattavasti vaikeampaa avata suutaan enää toista kertaa samasta asiasta.

Uskallan myös väittää, että Suomessa elää yhä sitkeässä stereotypia siitä, että mielenterveysongelmia sairastavat ihmiset ovat yhteiskuntakelvottomia ja epäsiistejä elämän rattaista tippuneita häpeäpilkkuja. Ja juuri tämän takia nykyäänkin, vuonna 2020, on yhä vaikeaa puhua mielenterveysongelmista, koska niistä kärsivät eivät todennäköisesti sovi siihen laatikkoon, johon heitä yritetään niin sinnikkäästi joka suunnasta survoa.

Ja koska he eivät istu mitenkään siihen yhteiskunnan tarjoamaan masentuneen malliin, helpointa on vain sanoa, että et sinä mitään sairasta, olet aivan liian positiivinen siihen hommaan.

Joten seuraavan kerran, kun aiot käskeä toista ottamaan itseään niskasta kiinni, niin vetäisepä nuo sanat takaisin ja tarjoudu vaikkapa laittamaan kaverillesi ruokaa tai käymään tämän puolesta kaupassa. Ja jos kaverisi purskahtaa näistä pienistä eleistä itkuun, ole hiljaa ja halaa häntä tiukasti. Yksinkertaista, eikö?

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.