Hanna Myyrän Esalainen: Lemmikin mukana kulkee monta ilonaihetta

Hanna Myyrä

Suomalaiset ovat hankkineet koronakriisin aikana poikkeuksellisen innokkaasti lemmikkieläimiä. Koiranpentuja voi joutua jonottamaan vuodenkin, jos haluaa tietyn rotuisen, ja pentueita on ylipäätään vähän myynnissä.

Lemmikit ovat tärkeitä perheenjäseniä ja auttavat myös sosiaalisten kontaktien syntymisessä. Useinhan koiranulkoiluttajat muutaman sanan vaihtavat poluilla kohdatessaan, ja monille yksinäisille nämä tapaamiset ovat ainoita päivän mittaan.

Koirat myös aktivoivat liikkumaan ja ylipäätään lemmikit lohduttavat ja hauskuuttavat, osoittavat hellyyttä ja hyväksyntää silloin, kun sitä kipeästi kaipaa. Tosin en pysty sanomaan, millainen on esimerkiksi lemmikkiliskon tai -käärmeen panos tällaisessa, mutta jotain iloa niistäkin epäilemättä on, kun niitä kerran hankitaan.

Eläimistä on myös vaivansa eikä niitä siksi pidä hankkia suinpäin tai vain seuraksi koronaepidemioiden varalta. Lemmikki ei voi olla yksin kaiken aikaa, vaan se vaatii seuraa ja huolenpitoa melkein jatkuvasti, vähän kuin pienet vauvat.

Rahaankin kotieläimiin menee, vaikka pidättäytyisi eläinturhakkeista, joita eläimet eivät edes tarvitse.

Lemmikkieläintä pitäessään joutuu varautumaan myös sen menettämiseen. Suomessa on tapana, ettei eläimen kärsimystä pitkitetä, kun näyttää siltä, ettei paranemisesta ole toivoa ja kun eläin kärsii eikä pysty elämään sille luontaista elämää.

Perheen lemmikistä luopuminen on aina karu kokemus. Itselleni tämä tuli eteen alkukesällä, kun 12,5-vuotiaan koiramme munuaiset pettivät eikä mitään ollut tehtävissä.

Elsa, jonka edesottamuksista kerrottiin aikanaan myös Etlarin lastensivuilla, sai rauhallisen lähdön eläinlääkäriasemalla, ja saimme poikani kanssa paijata sen unten maille.

Lohtua tilanteeseen toi se, että koira oli muutamaa viimeistä päivää lukuun ottamatta iloinen ja reipas itsensä. Koronaviruskriisi osui vielä siinä mielessä hyvään kohtaan, että koiralla oli pari viimeistä elinkuukauttaan aina seuraa.

Koiran kuoleman jälkeen on ollut totuttelemista siihen, ettei kukaan sekoa ilosta, kun tulen kotiin, ei tuo aamulla sängyn viereen lahjaksi sukkaa eikä kuorsaa sohvannurkassa, kun luen tai teen etätöitä. Toisaalta mikään ei pakota minua enää ulos, kun on pimeää ja tulee räntää vaakatasossa.

Pojalle, joka asuu suurimman osan vuodesta ulkomailla, tilanne oli vähintään yhtä paha. Lemmikki oli ollut mukana poikien elämässä 9-vuotiaasta aikuisuuteen ja olennainen osa arkea.

Koira tai yhtä hyvin kissakaan ei silloin ole vain eläin, vaan sen kanssa on jokaisella omanlaisensa suhde, jonka menettäminen sattuu.

Kaikesta huolimatta en ymmärrä sitä, että sairaan lemmikin elämää pitkitetään vain luopumisen vaikeudesta. Ihmiset voivat käyttää valtavia summia rahaa hoitoihin, jotka ehkä jatkavat eläimen elämää joitakin kuukausia, mutta voivat olla eläimelle kärsimystä.

Toisin kuin ihminen, eläin ei ymmärrä, että lääkitys tai operaatiot antavat lisää päiviä. Se elää vain kutakin hetkeä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu