Päivi Piiraisen Esalainen: Haittaako, jos lahnaa tai haapaa ei tunnista?

Päivi Piirainen

Joutohetkinäni selailen somessa Kysy luonnosta -palstan kuva- ja kysymysvirtaa. Luonto on ihmeellinen ja palsta on nimensä veroinen paikka. Kysymyksiä satelee maan ja taivaan väliltä. Vaikuttaa siltä, että luonto kiinnostaa monia ihmisiä, mutta tavallisimpiakaan kasveja ja eläimiä ei osata enää tunnistaa.

Jokunen viikko sitten palstalla muuan kysyjä piteli kuollutta kalaa käsissään ja ihmetteli, mikä otus oli onkeen napannut kiinni. Vastausryöppy oli valtava: lahnahan se siinä. Tuntui hassulta, että joku ei tunnista Suomen yleisimpiin kalalajeihin kuuluvaa eläintä. Vielä kummallisemmalta tuntui se, että saalis tapetaan, kuvataan ja sitten vasta ihmetellään, mikä laji onkaan koukkuun tarttunut. En pidä ajatuksesta, että lähdetään ongelle ilman tietoa siitä, mitä vedestä voi saaliiksi saada tai mitä saaliille pitäisi tehdä. Jos sitä ymmärrystä ei ole, onkiminen on pelkkää tappamista.

Talkoolaiset ripustivat linnunpöntöt ja pystyttivät kyltit tuoreen luonnonsuojelualue Vehkosaaren maahan: "Jos tätä ei nyt suojelualueeksi tunnista, niin ei sitten ikinä" - katso kuvat!

Aika pian lahnatapauksen jälkeen palstalla ihmeteltiin pientä ja erittäin kaunista valkoista kukkaa. Kukat oli ensin poimittu ja kuvattu ja vasta sitten ryhdytty ihmettelemään, mikä laji on tullut noukituksi kimppuun. Lajiarvuuttelijoiden sekaan mahtui muutama kriitikko: Miksi kukka on pitänyt poimia, jos sitä ei ole osattu tunnistaa? Yhdyn kriitikoihin ja ihmettelen itse samaa. Ties vaikka kyseessä olisi rauhoitettu tai silmälläpidettävä laji. Selvisi, että nätti kukka oli vilukko, joka on yleinen pohjoisessa Suomessa, mutta etelässä jo harvinaisempi.

Muuan keskustelija oli ottanut kuvan puun rungosta ja sen maan päällä näkyvistä juurista ja kummasteli, miksi männyllä on koivun juuret. No, kuvassa oli haapa ja haavan juuret. Ymmärtäisin, jos lehtipuut menevät keskenään sekaisin, mutta lehtipuun sekoittamista havupuuhun on jo vaikeampi käsittää. Vilkaisu puun latvaan olisi ehkä antanut heti vastauksen kysyjälle.

En lapsena joutunut keräämään minkäänlaista kasviota, mutta jälkikasvuni on sellaisen peruskoulussaan vääntänyt. Muistini mukaan he eivät riemusta kiljuneet etsiessään lillukoita ja seinäsammalia. Vahva epäilykseni on, että selkeitä muistikuvia kasveista ei mieleen edes jäänyt ja oppikin saattoi olla kaukana.

Epäilenkin, että pakkopullakasvio ei anna eväitä luonnon tuntemukseen tai iske kipinää luontopoluille kulkemiseen. Kiinnostuksen pitäisi syntyä jotakin muuta kautta.

Oma kiinnostukseni luontoasioita kohtaan on syntynyt vaivihkaa. Lapsena kuljin mukana marja- ja sieniretkillä, mutta koskaan minua ei pakotettu tekemään metsässä mitään muuta kuin ehkä olemaan hiljaa. Olen nukkunut mättään päälle levitetyn sadetakin päällä silloin, kun muut ovat haalineet mustikoita ja puolukoita. Vähitellen minulle on esitelty purot, kalat ja linnut. Sain tonkia ojanpohjia, jos siltä tuntui.

Aikuistuessa huomasin, että tunnen kasveja enemmän kuin useimmat samanikäiset kaverini, tunnistan lintuja ja rakastan marjastamista. Syntyi tiedonnälkä, ja viime vuonna keräsin jo oman digitaalisen kasvi-, eläin- ja sienitietopankin luonnonvara-asioita opiskellessani.

Ehkä sama tiedonnälkä syttyy luontopalstojen kysyjille, ei siitä haittaakaan olisi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu