Katja Pyörälän Esalainen: Patrick Bateman on some-ajan ihmisen karikatyyri: inhimillistä vajavaisuutta peittelevä kiiltokuvapersoona ei kuitenkaan ole rikkumaton

Katja Pyörälä

Median suurkuluttajana kulttuurikatteessani on nolo katvealue, johon sukellan harmillisen harvoin: elokuvat. Vaikka nautin elokuvien katselusta, on keskittymiskapasiteettini varattu usein muualle ja viihdettä kaipaan lyhyissä, korkeintaan tunnin mittaisissa pätkissä. Rohkaistuin kuitenkin vastikään uppoutumaan kulttielokuvaksikin kehuttuun Mary Harronin ohjaamaan Amerikan Psykoon vuodelta 2000.

Elokuvan loppuratkaisu ja sen arvoituksellisuus on aiheuttanut paljon keskustelua ja erilaisia teorioita siitä, kuka tai mitä Bateman todella lopulta on. Jätän omat epäilykseni tässä puimatta ja kerron sen sijaan siitä, miten Bateman oli muutamaa vuosikymmentä aikaansa edellä. Bret Easton Ellisin vuoden 1991 romaanin päähenkilöön perustuva elokuva toi vuosituhannen alussa valkokankaalle sosiaalisen median vaikuttajan karikatyyrin.

Christian Balen näyttelemä Patrick Bateman on lievästi sanottuna pinnallinen nuori mies New Yorkin pörssimaailman kuohukermapiireissä. Hänen pitkät, ystäville ja kollegoille suunnatut palopuheensa maalaavat kiiltokuvamaisen kulissin miehestä, joka on paitsi menestyvä ja komea, mutta myös sosiaalisesti valpastunut. Bateman on heikompien puolella, hän tuntee yhteiskunnallisten ja sosiaalisten ongelmien juuret.

Katsojalle Batemanin sisäinen monologi paljastaa kuitenkin totuuden: I simply am not there. En yksinkertaisesti ole läsnä. Bateman on kiinnostunut vain ja ainoastaan omasta ulkokuorestaan, statuksestaan ja vaikutelmasta, jonka se maailmaan jättää. Bateman ei ole ihminen, hän on ajatus; illuusio, joka luodaan katsottavaksi ja koettavaksi. Hän paljastaa tuntevansa vain kahta asiaa, ahneutta ja inhoa.

Sosiaalisen median vaikuttajien työympäristö pakottaa menestystä halajavan influensserin mielestäni Batemanin rooliin. En tietenkään tarkoita tätä sananmukaisesti niin, että influenssereiden olisi öisin murhattava viattomia ja tunnettava vain ahneutta ja vihaa. Pikemminkin analogiani keskittyy juuri Batemanin väitteeseen hänen persoonallisuutensa illuusiomaisuudesta.

Felix Kjellberg, YouTubessa tuttavallisemmin Pewdiepiena tunnettu somemiljonääri on kenties näkyvin esimerkki vaikuttajan illuusiosta. Kjellbergin pitkä ura sosiaalisessa mediassa on vienyt hänet erilaisten mediamyrskyjen läpi ja hiljalleen miehen persoona julkisuudessa on muuttunut.

Mies on puhunut videoilla avoimesti siitä, kuinka on useaan otteeseen joutunut katsomaan itseään peiliin ja toteamaan tehneensä virheitä. Videoilla hän myös kertoo paineistaan olla jotain muuta kuin luonnostaan on, koska ei ole kuvitellut olevansa omana itsenään riittävä. Jonkun muun esittäminen on aiheuttanut stressiä ja loppuun palamista, ja pysähtyminen on riisunut somepersoonallisuuden vieraimmilta tuntuvia osia.

En usko, että kiiltokuvamaisuus rajoittuu kuitenkaan vain somejulkimoihin, joiden elanto on sidottu persoonallisuuteen ja statukseen. Jo pitkään on puhuttu siitä, kuinka internetissä mikään ei ole sitä, miltä näyttää: kuinka sosiaalisessa mediassa kukaan ei näe ihmiselämän kokonaisuutta, vaan vain ne osat, jotka käyttäjä päättää jakaa.

Batemanin repliikkien satunnaiset viittaukset sarjamurhaajiin raottavat illuusion verhoa myös elokuvan muille hahmoille jo ennen loppukohtauksien verilöylyä. Kjellbergin sosiaalisen median persoonallisuutta on ollut mahdoton pitää yllä vuosia kestäneellä uralla. Ihmisyys on inhimillistä, kukaan voi pitää yllä epätodellista kulissia ikuisuuksiin, eikä ole tarkoituskaan. Sosiaalisessa mediassa olisi hyvä viljellä kulttuuria, jossa ihminen näyttäytyy sellaisena, kuin on: epätäydellisenä, epätietoisena, epävarmana ja aina vain puolivalmiina.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.