Päivi Piiraisen Esalainen: Käväisin Dingon kanssa aikamatkalla 1980-luvulla

Päivi Piirainen

Päivi Piirainen

Puhelimeeni kilahti viesti: ”Miten meni Poris? Vieläks sääki elät? Näiks Neumannia?”. Viestin lähettäjä oli päässyt pääni sisään. Ajatuksissani oli pyörinyt 1980-luku ja Dingo, jonka draamakuunnelman, videoiden ja yhtyeestä kirjoitettujen lehtijuttujen parissa vietin tänä kesänä monta päivää. Ja pitihän tämän kaiken kruunuksi vielä käydä Porissa.

Porissa en nähnyt Neumannia tai Jonttua, en ketään muutakaan. Tosin ravintolassa viereisessä pöydässä lounasti entisen poikabändin näköinen porukka ja hyvällä mielikuvituksella viisi-kuusikymppiset herrat olisivat dingoista menneet.

Ensimmäinen nostalgiamatka vei minut tammikuiseen sunnuntaiaamuun Lahden Suurhallin suljettujen ovien eteen. Seisoin jonossa kymmenien, satojen, tyttöjen kanssa ja palelin liki kolmenkymmenen asteen pakkasessa vietävästi. Ovien takana alkaisi joidenkin tuntien kuluttua kansainvälisen nuorisovuoden avajaisjuhla, jossa kaupunginjohtaja, maaherra, opetusministeri ja Lyseon lukion Kontakti-ryhmä puhuisivat vakavasti nuorisoasunnottomuudesta. Iik!

Ei, anteeksi herrat Välisalo ja Tainio, rouva Suonio ja lyskalaiset. Puheenne kaikuivat kuuroille korville. Millään en malttanut keskittyä juttuihinne, kun piti hieroa veri kiertämään pillihousuissa paleltuneisiin jalkoihin ja puhallella jääpuikot pois silmäripsistä. Ja toinen asia, mikä hieman häiritsi keskittymistä oli se, että juhlan päätteeksi lavalle nousisi Dingo! Pyörryttävää!

Seuraavana päivänä (7.1.1985) Etelä-Suomen Sanomat kertoi, että 12 000 katsojaa vetäneeseen nuorisojuhlaan saapuneelle ensiapuryhmälle eniten työtä aiheuttivat paleltumavammat. Myös fanittaminen työllisti, sillä jutun mukaan ”ensiapuryhmä ei varautunut turhaan jännityksestä pyörtyilevien tyttöjen hoitamiseen”.

Dingon keikasta en muista juuri mitään. Mutta ihana se varmasti oli. Oli oltava.

Aikakone heitti minut myös Vesivehmaan Jenkkapirtille lavan eteen itkeskelemään. Maskarat valuivat poskille ja pyyhin sifonkihuiviin räkää. Oli lauantai-ilta, Dingo oli aloittanut keikkansa, soittanut muutaman kappaleen ja pam! – keikka keskeytettiin kuin seinään. Pari nuorta miestä oli hyökännyt bändin kimppuun.

"Soolokitaristi Jonttu loukkaantui, kun kohti heitetty pullo särkyi hänen päähänsä. Samalla hetkellä lavalle nousi nuorukainen, joka iski Neumannia nyrkilllä naamaan", uutisoi Etlari seuraavana päivänä 21.7.1985. Lehden mukaan saliin levisi sekasortoinen tunnelma, monet pikkutytöt itkivät avoimesti pettymystään. Uutisessa oli mielestäni hirveä virhe, en 15-vuotiaana mitenkään kokenut olevani pikkutyttö! Uutisessa myös kerrottiin, että Dingoon kohdistunut väkivalta ei ollut mitenkään tavatonta. "Nuoret miehet ovat todennäköisesti pelkästä kateudesta hätistelleet menestyvää epäsovinnaisesti pukeutuvaa yhtyettä alas lavalta aiemminkin."

Dingon johdattelema aikamatka nuoruuteen 1980-luvulle oli jännittävä ja vähän outokin. Oli hauska muistella menneitä ja palata aikaan ennen aikuisuutta. Että miten silloin luuli, että juuri " tämä hetki saa minut pian aivovaurioon".

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut