Millamari Uotilan Esalainen: Lomareissu Hämeestä Savoon oli aina lapsiperheen uskomaton ponnistus – määränpäässä odottavaa maisemaa kantaa vieläkin mukana, vaikka elämä on toisaalla

Millamari Uotila

Millamari Uotila

Lapsena en uskonut, että pääsisimme koskaan perille. Touhuaminen alkoi jo viikkoja ennen mökille lähtöä. Auto piti huoltaa, vene ja perämoottori tarkistaa, tavarat pakata, ruuat hankkia ja lopulta ajaa tuntikaupalla halki Suomen, muiden kesälomailijoiden, peräkärryjen ja matkailuautojen seassa. Määränpäässä Savonlinnassa tavarat purettiin taas autosta ja pakattiin jälleen veneeseen ja lopulta Saimaan-saaressa vielä veneestä rantaan ja laiturilta mökkiin.

Jollakin ihmeen konstilla tämä tapahtumien ketju eteni aina vaihe vaiheelta, ja kesäloman vietto Savossa pääsi alkamaan. Edessä siinsi vähintään viikko auringonottoa kallioilla, seikkailua saaren kivisillä rannoilla ja kangasmetsissä.

Paikalla oli usein perhettä ja sukua enemmänkin. Isomummon mökki oli kohtaamispaikka, jossa tapasi sukulaisia, joita pitkien välimatkojen takia näki vain harvoin.

Pidin siitä, että porukkaa oli ympärillä paljon. Ja että asiat pysyivät samanlaisina joka kesä: halusin samat kahvikupit ja kuivakakut, vaalean sihtileivän ja kalakukon, josta en edes pahemmin tykännyt. Halusin hämyisen, kuuman saunan, vilvoittavan järviveden, jyrkkänä viettävän kalliorannan ja ohi ajavien laivojen aallot. Halusin mustikat kesäkeittiön takaa, keinonahkaiset nojatuolit ja isosetäni Riston luontohavainnot.

Vaikka matka kotoa Hämeestä Saimaan-saareen tuntui lapsesta ikuisuuden pitkältä, joka kilometri oli sen arvoinen.

Ihmiset ovat paikkaotuksia. Kiinnymme paikkoihin, ja tietyistä maisemista tulee meille merkityksellisiä. Kun kuvittelen itseni onnelliseen paikkaan, mieleen nousee juuri tuo kalliorantainen saari.

Maisemassani paistaa aina aurinko, ja uimavesi on lämmintä. Muisto on juuri niin ajan kultaama ja nostalgian värittämä kuin voi olla, mutta niin on varmaan monella muullakin. Usein tärkeät maisemat kiinnittyvät meihin jo lapsena, ja tulevat osaksi tarinaa, jota itsestämme kerromme. Joillekin se voi olla taakkakin: mennyt ei irrota otettaan.

Lapsen mökkimuistot ovat silkkaa kultaa, koska niihin eivät mökkeilyn nurjat puolet ulottuneet. Jatkuva vesienkanto ja tulienteko, kunnostustyöt ja muu työleirimäisyys olivat aikuisten velvollisuuksia.

Myöhemmin sitä sorttia onkin sitten saanut maistaa mökillä jos toisella. Mökkikauden päättyessä sitä siunailee, että voisi kai ihminen helpomminkin viettää kesänsä. Talvella iskee jo ikävä, ja kun kesä koittaa, taas on auton keula kohti kiharaista metsätietä.

Joskus unissani yritän palata saareen, mutta matkalla on jatkuvasti mitä kummallisimpia esteitä kuin Odysseuksella.

Se kai kertoo siitä, että yhteys on poikki: mökki on vaihtanut omistajaa jo vuosia sitten. Monia lomakavereistakaan ei ole enää, kun suvun vanhimmista on aika jättänyt. Kesäretki Savoon on nykyisin kovin hiljainen ja haikea, kun tuliaiskukat viedäänkin hautausmaalle ja kesäterveiset kerrotaan sinne jonnekin.

Muisto niistä ihmisistä ja kalliorantaisesta saaresta kulkee kuitenkin mukana. Ja uusista paikoista etsin tuota rakasta maisemaa.

Kuulemma saunoistakin sanotaan, että lapsuutena koettuja löylyjä etsii loppuelämänsä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu